sunnuntai 10. joulukuuta 2017

Kolme askelta

Tiedostin tekoni riskit. Jos nyt sohaisen tätä Twitter-keskustelua, saan kohta päälleni vihaista ryöpytystä, johon joudun kommentoimaan ja pahimmassa tapauksessa fiidiini alkaa tulla kaikenlaista henkilökohtaista ilkeämielistä kommentointia, joka jatkuu aikansa.

Kolme askelta. Ne olen opettanut omille lapsilleni ja tietyissä tilanteissa ottanut puheeksi myös oppilaiden kanssa. Jos mielessäsi on jokin teko tai päätös, mieti mitä siitä saattaa seurata ja mihin niistä seuraavat teot saattavat johtaa. Pieni riskianalyysi ennen ratkaisevaa päätöstä, vain sen vuoksi, että mitään yllättävää ei pääse tapahtumaan.

Joku voi pitää tätä ylivarovaisuutena ja pelkuruutena. Minulle se on ollut hyvä keino varautua tulevaisuuteen. Oman mielenmallini mukaan, uskon että suunnittelemani asiat tulevat toteutumaan noin 80 prosentin varmuudella. Usein olen joutunut turvautumaan noihin 20 pinnaan. Elämä ei todellakaan  mene omien käsikirjoituksien mukaan. Koska elämässä on niin kovin paljon epävarmuustekijöitä, takerrun mielelläni niihin asioihin, joihin voin kokea vaikuttavani. Siksi kolmen askeleen menetelmä, jotta minulla on edes pieni tuntuma siihen, mitä yksittäisestä teosta saattaa seurata.

Miksi sitten en voinut olla vain kommentoimatta ja välttää kiivasta palautetta. Yksinkertaisesti siksi, että en voi sietää sitä sosiaalisessa mediassa vallitsevaa käytäntöä, että asioihin otetaan kantaa tunteiden ja mielikuvien perusteella. Useimmiten se käy niin, että joku henkilö linkkaa mieltään kuohuttavan artikkelin ilmeisesti lukematta kovin tarkkaan koko tekstiä ja kirjoittaa oman pöyristyneen kannanottonsa päälle. Toinen henkilö reagoi kannanottoon yhtä lailla tunteella, jakaa sitä eteenpäin ja kommentoi sitä omilla mielikuvillaan. Mitä useampi kommentoija, sitä suoraviivaisempia yleistyksiä alkaa ilmestyä. Yhteistä niille näyttää olevan se, että jokainen tietää tasan tarkkaan, kenen syytä kaikki on.

Yleensä minä reagoin niihin kommentteihin, joissa väitetään suoraan, että esim. koulukiusaaminen on välinpitämättömien opettajien tai rehtoreiden vika. Itsenäisyyspäivän tapahtumiin liittyvissä kommenteissa suurin pöyristymisen aihe oli poliisi, jonka sympatiat ovat natsien puolella, koska he eivät pystyneet takaamaan ohikulkijan turvallisuutta hänen osoittaessaan avoimesti mieltä natsikulkuetta vastaan.

Erityisen tuomittavaa suuren someyleisön mielestä oli se, että poliisin edustaja mainitsi, että tilanteessa saattoi olla provosointi. Lehtitietojen mukaan pahoinpitelystä on tehty rikosilmoitus ja asia etenee normaalin rikosprosessin mukaan. Moni ihmetteli myös sitä, miksi poliisi ei estänyt natsikulkueen marssia alkuunsa. Poliisiylitarkastaja Heikki Lausmaa kommentoi 5.12. julkaistussa uutisessa, että poliisi ei voi puuttua ennakolta itsenäisyyspäiväksi suunniteltuihin mielenilmauksiin, koska rekisteröimättömän yhdistyksen toimintaan voi yhdistyslain mukaan puuttua vasta, kun päätöse yhdistyksen lakkauttamisesta on tullut lainvoimaiseksi.

On hienoa, että ihmiset peräänkuuluttavat oikeudenmukaista yhteiskuntaa. Meillä kaikilla on oikeus vaatia sitä, että voimme liikkua turvallisesti omassa kotiympäristössämme. Kenenkään ei pidä pelätä oman turvallisuutensa puolesta käydessään kaupassa tai oikaistaessaan puiston poikki tai liikkuessaan metroasemilla, ydinkeskustassa, lähiöissä tai maaseudulla.

Jokaisella meistä on oikeus tulla kohdelluiksi tasaveroisesti varhaiskasvatuksessa, peruskoulussa ja toisen asteen koulutuksessa, asioidessamme terveys- ja sosiaalipalveluissa, julkisissa virastoissa, työskennellessämme ja hoitaessamme arkeemme liittyviä asioita. Lait ja asetukset koskevat meitä kaikkia. Jos rikomme niitä, saamme siitä sanktion laissa ja asetuksissa määrätyllä tavalla. Kenenkään meistä ei tarvitse ottaa oikeuksia omiin käsiinsä.

On toki tilanteita, joissa on valitettavasti osattava pitää huolta siitä, että oikeudenmukaisuus toteutuu. Siksi jokaisen meistä on osattava ottaa asioista selvää ja tarvittaessa auttaa niitä, jotka syystä tai toisesta ovat voimattomia ajamaan asiaansa. Lakeja ja asetuksia muutetaan sen mukaan kun yhteiskuntamme muuttuu. Tuossa muutoksessa meillä jokaisella on tärkeä osa. Meidän tehtävämme on tuoda esiin niitä epäkohtia, joita omassa elämässämme kohtaamme. Siksi me kirjoitamme, osoitamme mieltämme ja teemme kansalaisaloitteita.

Minulta kysyttiin yön tunteita kirjoitetussa Twitter-viestissä, "opetatko sä koulussa, että hakatuksi tuleminen uhrin syy" ja samaan twiittiin perään toinen kysymys "eikö yhtään hävetä?"

Vastaan tuohon ensimmäiseen kysymykseen nyt tässä: Ei, en opeta koulussa, että hakatuksi tuleminen on uhrin syy. Väkivaltaan syyllistynyt ihminen on aina itse vastuussa teostaan ja sen seurauksista. Laajentaen, meistä jokainen on vastuussa tekemistään teoista ja niiden seurauksista. Lapsen ja murrosikäisen on tätä toisinaan vielä kovin vaikea hahmottaa, siksi meidän aikuisten täytyy se heille opettaa. Tämä tosin edellyttää sitä, että me aikuiset olemme sen itse ensin sisäistäneet. 

Toinen kysymys on täysin aiheeton, sitä minun ei tarvitse edes kommentoida.

Kolme askelta.

Kirjoitin tämän tekstin, koska minun oli saatava tuoda ajatukseni kootusti esiin. Julkaisen tämän tekstin ja ehkä jossakin vaiheessa twiittaan sen. Otan riskin, että saan jälleen ikävää palautetta, mutta se ei haittaa, koska olen rehellisesti kirjoittanut oman näkökulmani ja seison näiden sanojeni takana. Todennäköisempää on, että tämä postaus hukkuu twiittivirtaan enkä saa minkäänlaista palautetta. Se tuntuu ihan hyvältä vaihtoehdolta sekin. 







torstai 23. marraskuuta 2017

Kilpailukykymme vaatii laadukasta sote-elämää

Lukioikäiset nuoret ovat uupuneempia kuin vanhempansa, uutisoi YLE 22.11.2017. Aikuisväestö sinnittelee työpaikoillaan jaksamisensa äärirajoilla. Myös moni yrittäjä palaa loppuun kohtuuttoman  työmääränsä vuoksi  (Kauppalehti 1.11.2017)

Työuupumus on sanana harhaanjohtava, sillä uupuminen itsessään ei yleensä johdu suoranaisesti työstä tai opiskelusta vaan elämäntilanteen kokonaiskuormittavuudesta.  Koska me elämme ryhmissä ja suurimmalla osalla meistä on perhe ja ystäviä, myös heidän hyvinvointinsa vaikuttaa omaan työkykyymme. Jos läheisemme sairastuu, me yritämme parhaamme mukaan selviytyä sekä töistämme että huolehtia läheisemme tarpeista. Usein se onnistuukin, mikäli tilanne on väliaikainen. Jos tilanne pitkittyy emmekä kykene keventämään esim. työtaakkaamme, loppuunpalaminen on lähes väistämätöntä. 

Sosiaali- ja terveyspalvelut tukevat jokapäiväistä elämäämme ja ylläpitävät toimintakykyämme. Kun elämä sujuu vastoinkäymisittä, sitä ei välttämättä edes tule huomanneeksi. Osa katsoo tarvitsevansa sote-palveluita ainoastaan silloin, kun he itse sairastuvat ja tarvitsevat sairaslomalapun työnantajaansa varten. 

Suurimmalle osalle meistä sote-elämä on normaalia arkea. Me viemme lapsemme neuvolaan ja kouluterveydenhoitajalle. Voimme saada apua tarvittaessa myös koulukuraattoreilta tai koulupsykologilta ja voimme hyödyntää perheneuvoloiden palveluita. Akuuteissa tapauksissa saamme apua lasten- ja nuorten poliklinikoilta. Kun vanhempamme ikääntyvät, joudumme ehkä hankkimaan heille palveluita kotiin tai järjestää heille tuetun asumisen paikan. Kuka tahansa meistä voi sairastua ja tarvita erikoissairaanhoitoa. Elämässämme saattaa tapahtuu kriisejä, joihin emme ole osanneet varautua ja tarvitsemme aikaa ja apua päästäksemme niistä yli. Näissä kaikissa tapauksissa toimivat ja saavutettavissa olevat sosiaali- ja terveyspalvelut ovat tarpeen ja näitä tilanteita varten ne myös pitää olla kaikille yhdenveroisesti saatavilla. 

Toivoisinkin, että työuupumuksesta ja koululaisten väsymyksestä puhuttaessa keskityttäisiin enemmän elämän kokonaiskuormittavuuteen. Lukiolaisen opiskelu saattaa takuta sen vuoksi, että perheellä on syystä tai toisesta taloudellisia vaikeuksia eikä nuorella ole varaa hankkia kaikkia oppikirjoja. Voi olla, että nuorella itsellään on jokin krooninen sairaus, joka alentaa hänen toimintakykyään. Väsynyt työntekijä ei jaksa entiseen tapaan panostaa työtehtäviinsä, koska hänen pitää huolehtia iäkkäistä vanhemmistaan. Innokas ja työtään rakastava yrittäjä ei pysty hoitamaan kaikkia lupaamiaan tilauksiaan, koska hänen puolisonsa on saattohoidossa tai hän on itse valmistautumassa syöpäleikkaukseen. 

Kun mietimme miten koulutusta ja työelämää tulisi kehittää, emme koskaan voi luoda toimivaa systeemiä, jos emme ota huomioon elämän moninaisuutta ja kaikkia siihen liittyviä haasteita. Jos edelleen sinnikkäästi yritämme kehittää sellaisia toimintamalleja, jotka on suunniteltu ihmisille, jotka eivät koskaan kohtaa yllämainittuja kriisejä elämässään, me tulemme luoneeksi systeemin, joka ei vastaa arkielämän tarpeita. 

On ymmärrettävää, että päättäjämme haluavat luoda visioissaan vahvojen yksilöiden yhteiskunnan. On totta, että me tarvitsemme jatkossa lisää osaamista ja tekijöitä, jotka pitävät yllä kilpailukykyämme, jotta voimme jatkossakin tuottaa tasokkaita sosiaali- ja terveyspalveluita kaikille kansalaisillemme. Mutta valitettava tosi asia on, että jos nyt emme riittävän ajoissa pidä huolta siitä, että yhä useampi meistä pysyy työ- ja toiminkykyisenä, tuo vahvojen yksilöiden joukko on uhkaavasti hupenemassa. 















tiistai 21. marraskuuta 2017

Ope on nyt vähän väsynyt

Lokakuun lopussa törmäsin seinään. En ollut kuukauteen nukkunut kunnon yöunia ja keskittymiskykyni oli mitätön.

Olin jo edellisestä keväästä alkaen pitänyt kirjaa omasta työajastani ja priorisoinut tekemisiäni rankalla kädellä. Olin koko syksyn liikkunut säännöllisesti ja noudattanut ruokavaliota. Mutta kuin varkain yöuneni alkoivat lyhentyä.

Havahduin vasta silloin, kun en osannut enää opettajainhuoneessa itse päättää, keitänkö kaksi kannullista kahvia vai ainoastaan yhden. Piti kysyä kouluavustajalta neuvoa. Hän naurahti ja sanoi, että enköhän osannut sitä ihan itse päättää. Siinä se ongelma olikin, en oikeasti osannut. Varasin seuraavaksi päiväksi ajan työterveyshoitajalle, joka passitti minut työterveyslääkärin vastaanotolle. Onneksi.

Olen viimeisen kahden vuoden ajan joutunut luopumaan monesta läheisestä ihmisestä. Olen seurannut vierestä uuvuttavaa taistelua sairauksia ja vanhuutta vastaan. Olen istunut vuoden sisään kahden minulle rakkaan ihmisen  kuolinvuoteen ääressä. Näistäkin menetyksistä huolimatta olen jaksanut sinnitellä töissä, kunnes lokakuun lopussa entistä korkeampi seinä nousi vastaan. En jaksanut kiivetä enää sen yli. Harteillani oli aivan liian raskas kuorma.


Rakastan opettamista, haluaisin tehdä sitä jatkossakin, mutta tällä hetkellä en kykene siihen. Kouluissa on meneillään syyslukukauden hektisin vaihe. On minulle henkisesti todella kova paikka myöntää edes itselleni, että en yksinkertaisesti kykene suorittamaan opetus- ja arvointityötä oppilaiden oikeusturvan vaatimalla tavalla.

Olen myös miettinyt vakavasti, onko minusta enää ylipäätään opettamaan peruskoulussa. Sairaslomani aikana satuin näkemään kaupungilta tulleen ohjeistuksen, jossa oli kaksi täyttä A4-liuskaa ohjeita siitä, kuinka opettajien tulee puuttua mm. oppilaiden toistuviin poissaoloihin ja mihin toimiin missäkin tapauksessa on ryhdyttävä. Kaiken tämän jatkuvasti lisääntyneen sosiaalityön lisäksi meidän on perehdyttävä uuteen opetussuunnitelmaan, päivitettävä kolmiportaisen tuen asiakirjoja, pidettävä yhteyttä koteihin ja osallistuttava palkattomaan kikyilyyn. Minä oikeasti pelkään, että en enää pitkään jaksa tehdä tätä työtä.

Minua 15 vuotta nuorempi kollega jää vuoden virkavapaalle vuoden alusta. Hänet rekrytoitiin myyntihommiin. Olen todella onnellinen hänen puolestaan. Monet muut opettajat kipuilevat kohtuuttoman työtaakkansa alla. Osa heistä onneksi uskaltaa tuoda asian esiin ja ottaa yhteyttä esimiehiinsä. Osa ei jaksa enää edes reagoida, vaan he yrittävät vain sinnitellä eläkepäiviin saakka tai vaihtavat alaa. Osa vain lopulta uupuu ja joutuu hyppäämään pakosta sivuun.

Minä olen nyt yksi heistä, sivuun hypänneistä.
Uupumuksella on nyt minunkin kasvoni.

(Sain kuvassa olevan kortin neljältä ysiluokan oppilaaltani viime keväänä. Se on minulle äärimmäisen tärkeä. Ostin jääkaappini oveen magneetin, jossa on tuo sama kuva. Tässä työssä ehdottomasti parasta ovat oppilaat, heidän takiaan haluaisin jatkaa opettamista eläkepäiviini saakka.)


torstai 16. marraskuuta 2017

Somestrategiani

Tässä ensimmäinen pitempi vloggaukseni, jonka aiheena somestrategiani.
Vielä on kovin hataraa tuo editointipuoli, mutta yritys on kova!

Kuvanlaatu on heikko, koska video on napattu Snapchat-tarinasta, jossa on käytetty sovelluksen omaa pehmentävää filtteriä.

Hauska näitä on tehdä, vaikka niihin meneekin uskomattoman paljon aikaa.




sunnuntai 15. lokakuuta 2017

Minä alan nyt vlogata!

Hankin viime perjantaina kunnon videoeditointi ohjelman. Viimeisen vuorokauden olen katsellut tutorialeja ja räpeltänyt, kironnot välillä jumittavaa konetta ja alkanut uudestaan alusta.

Viime keväänä julkaisin tästä samasta materiaalista raakaversion, nyt sain ensimmäisen editoidun version valmiiksi ja tässä se nyt on. Minä alan nyt virallisesti vloggaajaksi ja pienten videoiden tekijäksi.



Samana iltana editoin jatko-osan videooni.


torstai 28. syyskuuta 2017

Vuorovaikutustaitoja ja mediaa

Seiskojen kanssa olemme nyt toteuttaneet uutta opsia. Tässä muutama ajatus alkusyksyn teemoista:





Videolla mainittiin oppilaiden tekemät työpaikkahakemukset. Oikeasti kyseessä olivat työpaikkailmoitukset, joista alla pienet näytteet.








lauantai 16. syyskuuta 2017

Minulla on unelma!

Olen viime aikoina tuntenut itseni todella riittämättömäksi. Joka aamu mietin, voisinko tehdä jotain muuta työtä.

Eilen minä sen oivalsin. Tai olenhan minä sen tavallaan tiennyt jo monta vuotta. Minä olen sielultani erityisopettaja. Miksi en siis oikeasti alkaisi sellaiseksi?

Merkityksellisimmät hetkeni opettajana olen kokenut silloin, kun olen saanut olla nuorten kanssa pienellä porukalla. Minä uskon vuorovaikutukseen ja kohtaamisiin, koska vain niissä syntyy jotain pysyvää.

Etsin tämän vanhan kirjoitukseni vuodelta 2010. Yksi tuon perheen pojista on nyt kahdeksasluokkalainen, joka juuri eilen totesi, että on ihan huippua, kun hän saa opiskella kanssani joka päivä. Olemme opiskelleet yhdessä historiaa ja suomen kieltä, eilen katsoimme hetken matematiikkaa ja kertasimme kasvion kasveja. Hänelle minä olen erityisopettaja, olen aina ollut.

Tekstissä mainittu tyttö on nyt lukion tokaluokkalainen, joka edelleen käy luonani tukiopetuksessa. Hän itse ehdotti asiaa opolleen ja rehtorilleen ja olemme opiskelleet yhdessä silloin tällöin. Eilen keskustelimme historiasta ja kuinka ollakaan puhuimme myös Täällä Pohjantähden alla -elokuvasta -(kts. viittaamani blogiteksti). Pohdimme yhdessä myös ammatinvalintaa, kerroin omista erityisopettajahaaveistani ja tyttö kertoi omistaan. Aika näyttää, toteutuvatko meidän suunnitelmamme.

Tänä aamuna en tunne itseäni riittämättömäksi. Tunnen itseni tärkeäksi ja erityiseksi.
Minulla on unelma! Minä haluan olla erityisopettaja.


torstai 3. elokuuta 2017

Vuodet eivät ole veljeksiä

Syyslukukausi alkaa ensi viikolla. Naputtelen lukujärjestystäni sähköiseen kalenteriin. Ensimmäisen kerran kymmeneen vuoteen minua oikeasti hirvittää tuleva lukuvuosi. Takana on äärimmäisen rankka vuosi, olen joutunut hyvästelemään kaksi läheistä ihmistä ja elän edelleen jatkuvan epävarmuuden keskellä. Olen joutunut luopumaan monesta minulle tutusta ja rakkaasta rutiinista, mutta saanut toki jotain uuttakin niiden tilalle. Parasta tässä vuodessa ovat olleet ihanat, voimaannuttavat ihmiset. Heille kiitokset siitä, että ovat jaksaneet kulkea rinnalla sekä tosielämässä että somen välityksellä.

Epävarmuutta ei paranna yhtään se, että koulumme on viime keväästä asti ollut remonttityömaana. Ajoin eilen sen ohi ja kauhistuin, niin keskeneräiseltä kaikki vielä näytti. Talon seinustat on kaivettu auki ja piha on täynnä rautahäkkejä. Sisätiloihin emme pääse vasta kuin ensi viikolla. Minulla ei ole aavistustakaan, missä kunnossa luokkahuoneeni tai koulukirjastomme on.

Tänä syksynä seiskaluokkalaiset aloittavat uuden opsin mukaisen opiskelun. Otan nyt seitsemännen luokan opetuksen uudistamisen tämän vuoden punaiseksi langaksi. Teen myös joitakin muutoksia koulukirjastomme lainauskäytäntöihin ja aloitan luovan kirjoittamisen opettamisen. Siinä kolme minulle uutta asiaa, joihin haluan tänä lukuvuonna erityisesti panostaa.

Hyvää alkavaa lukuvuotta.
Itselleni toivon mahdollisimman hyvää ja lempeää kouluvuotta.

keskiviikko 26. huhtikuuta 2017

Uusi laite, uudet haasteet

Ostin viikonloppuna uuden puhelimen. Halusin ehdottomasti hyvän mutta edullisen android-laitteen ja päädyin Honor 7 Liteen (täysin ilmainen mainos ko. yritykselle ja tuotteelle)

Uudella lelulla piti päästä toki heti leikkimään. Aluksi latasin kaikki suosikkisovellukseni, joita kaikkia ei vanhaan Windows-puhelimeeni ollut edes saatavilla. Samalla aktivoin tekemäni Snapchat-tilini, jota olin opetellut käyttämään noin vuosi sitten. Silloin vielä aika harva teini käytti sitä aktiivisesti, nyt se löytyy lähes jokaisen luurista.

Kollegani Petteri, joka on nyt täysiverinen tubettaja, aloitteli videointiuraansa nimenomaan Snapchatissa. Snappailu vei hänet mukanaan ja nykyään hänellä on oma aktiivinen YouTube-kanava, jossa hän julkaisee aktiivisesti erilaisia vlogeja.

Petterin jalanjäljissä minäkin päätin aloittaa snappailun ja siirtyä myöhemmin EHKÄ joka tubettamaan. Minusta se on lähes välttämätöntä, sillä jos haluan jatkossa opettaa nuoria tekemään omia videoita, minun on kokeiltava sitä myös itse. Tällä hetkellä esim. työpaikkahakemukseen voi joutua nauhoittamaan pätkän itsestään. Siksi kameran edessä esiintymistä on syytä harjoitella vaikka vain itsekseen, jotta siihen tottuu eikä esim. minuutin mittaisen videon tekeminen tunnu ylivoimaiselta haasteelta esim. työpaikkahakemuksen yhteydessä.

Minäkin otin haasteen vastaan ja tein ensimmäiset snappivideoni kameran edessä, Amatöörinä kuvasin ne puhelimen omalla kameralla, joka näyttää kuvan oikeinpäin, ja latasin ne sitten Snapchatiin. Tästä sain jo palautetta tosisnappaajilta, mutta minä haluan näyttää aitoa kuvaa, en peilattua todellisuutta :)

Tässä ensimmäinen videoni, joka käsittelee, mitäpä muuta kuin itsensä haastamista:


Ota sinäkin haaste vastaan! 



Sanoista tekoihin! Tein samana iltana pari harjoitusvideota.

MIKSI MINUN PITÄISI VLOGATA / TUBETTAA?




MISTÄ AIHEISTA MINÄ VLOGAISIN TAI TUBETTAISIN?








lauantai 22. huhtikuuta 2017

Vitosesta tuli uusi seiska

Tein tällä viikolla tärkeän oivalluksen. Olen tuskaillut isojen heterogeenisten opetusryhmien kanssa. Olen jakanut porukkaa, eriyttänyt tehtäviä ja laatinut oppimispolkuja eritasoisille oppijoille. Olen hyödyntänyt erityisopettajan hupenevia palveluita ja pyytänyt koulunkäyntiavustajaa luokkaani auttamaan.

Tällä viikolla oppilaiden piti kirjoittaa tulevaisuuteen sijoittuvaa tarinaa. Olimme edellisinä tunteina perehtyneet aiheeseen mm. katsomalla hienon dokumenttielokuvan robotiikasta elokuvissa ja ajattelin, että aihe olisi mieluinen erityisesti pojille, jotka ovat kiinnostuneita tietokone- ja kännykkäpeleistä.

Tarinan sai kirjoittaa käsin tai koneella. Osa porukasta pääsi hyvin vauhtiin, osa tarvitsi hieman apua alkutilanteeseen virittäytymisessä (Aloita vaikka niin, että astut ulos rakennuksesta, kuvaile millaista ulkona on, onko lämmintä vai kylmää (ilmastonmuutos), millaisella ajoneuvolla lähdet töihin, millaista työtä teet jne.)

Muutama oppilas ei saa mitään aikaiseksi. Huomio hajoaa muihin asioihin, keskittyminen ei riitä, sanoja ei vain ilmesty paperille eikä tietokoneen ruudulle.

Samaan ilmiöön olen törmännyt monen monta kertaa. Silloin kyseessä on ollut tiedonhaku tai jonkun tietotekstin kirjoittaminen annetun aineiston pohjalta. Tuolloin olen istunut hetken oppilaan vieressä ja auttanut häntä löytämään tietoa ja kirjoittamaan muutaman rivin. Tätä taitoa on harjoiteltu varmasti useiden vuosien ajan monessa muussa oppiaineessa täyttämällä työkirjatehtäviä tai tekemällä pieniä esitelmiä. Kysymys ei ole siis siitä, että asiaa ei olisi harjoiteltu.

Tarinaa ei kukaan opi kirjoittamaan muuten kuin kirjoittamalla tarinaa. Alkuvaiheessa ei ole väliä, kuinka oikein kieliopillisesti sanat ja lauseet ruudulle tai paperille naputellaan tai raapustetaan, kunhan niitä vain ilmestyy. Mutta mitä minä voin oikeasti enää tehdä oppilaan hyväksi, jos niitä sanoja ei vain ala ilmestyä? Sanelemaanko minun on ruvettava? Onko minun kenties kirjoitettava tarina oppilaan puolesta?

Oppituntien jälkeen järjestettävä tukiopetus ei auta tässä tilanteessa. Stressaantunut oppilas ei tuota fiktiivistä tarinaa yhtään sen paremmin oppituntien jälkeen kuin oppitunneilla. Kotiläksyksi tarinan voi toki antaa, mutta mistä minä tiedän, kumpi vanhemmista sen loppujen lopuksi on sanellut tai mistä kirjasta se on napattu valmiina.

Tällaisia oppilaita alkaa olla yhä useammassa opetusryhmässä. Vuodesta toiseen he onnistuvat pääsemään luokaltaan heikoin arvosanoin, heidän äidinkielen arvosanansa on yläkoulun yhdeksännellä luokalla viisi tai kuusi.

Nämä oppilaat pidetään yleisopetuksen ryhmissä, koska heille ei ole tilaa erityisopettajan parkkiopetuksessa. Nämä oppilaat hyötyisivät pienryhmäopetuksesta, jossa opettajalla olisi aikaa joka tunti auttaa systemaattisesti opiskelutekniikoiden hiomisessa. Pirstaleinen yleisopetuksen systeemi, jossa joka tunti siirrytään uusiin tehtäviin, ei tue heidän oppimistaan.

Koska koulussa on heikosti (keskiarvo alle 7) menestyviä oppilaita jo niin paljon, tällainen vitosen ja kutosen oppilas ei enää edes huolestuta koulun pedagogista johtoa. Oppilashan pääsee kursseistaa läpi; tukitoimet riittävät nykyään enää niille oppilaille, jotka eivät ilman niitä pääse kursseista läpi. Kauhulla odotan kesäkuun alkua, kun nämä oppilaani vievät kevättodistuksensa kotiin. Wilmaan katsominen pelottaa ja puhelimen aion pitää äänettömällä. Toivottavasti vanhemmat ymmärtävät, että syy ei ole meissä opettajissa eikä edes koulun pedagogisessa johdossa. Syy löytyy paljon ylempää, hallituksen tekemistä koulustusleikkauksista ja kuntien koulutusbudjeteista.

Kun aloitin työni kymmenen vuotta, tavoitteenani oli tukea oppilaita saavuttamaan ainakin arvosanaan seitsemän vaadittavat tiedot ja taidot. Näiden vuosien aikana minulta on viety resurssit saavuttaa tuo tavoite. Minulta vei kaksi vuotta oivaltaa, että syy oppilaiden huonoon menestykseen ei ole minussa vaan näissä olosuhteissa, joissa yritän työtäni tehdä.

Minä teen parhaani tämän yhteiskunnan eteen. Nyt on aika kysyä, mitä yhteiskunta tekee sen eteen, että minun työpanokseni tuottaa mahdollisimman suuren hyödyn?