tiistai 25. lokakuuta 2016

Viisi vai kaksikymmentä vuotta?

Miten sitä voikin tuntea itsensä niin kovin riittämättömäksi heti ensimmäisenä työpäivänä syysloman jälkeen?

Riittämättömyyden tunne tuli siitä, kun peilasin työpäivääni viimeaikaisiin keskusteluihin. Eilen aamulla kiinnitin tietoisesti huomiota siihen, milloin käytin sanoja tyttö ja poika. Seiskaluokkalaisia sanojen välttely lähinnä nauratti. He eivät voineet ymmärtää, miksi niitä ei voisi muka käyttää. Tähän asiaan on heidän kanssaan syytä palata myöhemmin.

On itsestäänselvyys, että maailma muuttuu ja muutoksiin on jokaisen yritettävä sopeutua. Opettajan jos kenen pitää olla henkisisesti avoin kaikille yhteiskunnassa tapahtuville muutoksille. Ja jos aion työskennellä opettajana vielä seuraavat 20 vuotta, minun pitää jaksaa olla henkisesti avoin ja sopeutuvainen. Mutta pitääkö sitä pyrkiä olemaan hinnalla millä hyvänsä?

Ei nimittäin riitä, että opettajana olen henkisesti avoin ja pyrin tätä avoimuutta ilmentämään omassa opetuksessani. Mikäli mediassa käytyihin keskusteluihin on luottaminen, minun pitää sopeutua jatkossa myös siihen, että oppitunnit saatetaan videoida ja tallentaa työnantajan toimesta. Eikä kenellekään liene siihen nokan kopauttamista, sillä suuren maksavan yleisön mielestä on ihan kohtuullista, että heillä on tarvittaessa mahdollisuus katsoa tallenteelta, mitä luokkahuoneissa tapahtuu.

Tälläkin hetkellä oppilaalla on nettipoliisi Marko Forssin mukaan oikeus videoida oppitunneilla opettajaa. Opettajalla on toki oikeus kieltää oppilaalta kännykän käyttö oppitunneilla tai hän voi ottaa laitteen kokonaan pois. Olen tätä joskus kokeillutkin, mutta se vaatii ylimääräistä säätöä ja vääntöä, mikä on pois muille oppilaille annettavasta opetusajasta. Siksi nykyään ajattelen, että en provosoidu oppilaan kädessä olevasta kännykästä, jos se ei häiritse minun opetustani eikä muiden oppilaiden opiskelua. Puutun asiaan ainostaan, jos kännykän käyttö häiritsee minua tai muita oppilaita.

Koska sallin oppilaitteni kännykän käytön edellä mainituin ehdoin, otan myös riskin, että joku teini saattaa minua oppituntien aikana kuvata. Onhan hänellä tähän periaatteessa jopa lupa. Siksi minun on syytä pitää huoli siitä, että missään tilanteessa en provosoidu käyttäytymään samoin kuin tuo onneton nettiin päätynyt lahtelaisopettaja.

Välttyäkseen tuolta kohtalolta opettajan on säilytettävä joka tilanteessa ammatillisuutensa. Omasta kokemuksestani tiedän, että se onnistuu parhaiten, mikäli pystyn pidättäytymään tietyssä roolissa. Tiukassa paikassa rooli antaa tarvittavan suojaa. Kun luo itselleen roolin vaatimat selkeät käyttäytymismallit, ei haittaa, vaikka joku kovin sanoin arvosteleekin niitä. Hehän arvostelevat vain tuota roolia, ei oikeaa ihmistä sen takana.

Minä olen käyttänyt opettajan roolia suojanani sellaisina hetkinä, kun haluan oppilaiden kuuntelevan minua ja antavan toisille ehdottoman työrauhan. Koska en voi pakottaa kaikkia ottamaan vastaan sanomaani, voin silti yrittää pitää huolen siitä, että ne jotka haluavat kuunnella minua, voivat sen häiritsemättä tehdä. Tästä asiasta en halua tinkiä.

Mutta roolini takaa minä näen ja kuulen  myös ne oppilaat, joita ei voisi vähempää kiinnostaa, mitä minä opettajana luokan edessä luennoin. Heillä on mielessään niin monta muuta omaan elämäänsä liittyvää asiaa ja minä tiedän sen. Siksi en edes halua rankaista heitä siitä, että he eivät jaksa kuunnella luokan edessä puhuvaa opettajaa, jos he siitä huolimatta osaavat antaa työrauhan muille oppilaille.

Minä en loukkaannu heidän kuuntelemattomuudestaan, sillä tiedän, että kun istun heidän viereensä pienemmällä porukalla tai ihan kahden kesken, he kertovat minulle asioitaan. Minä tiedän, että he tekevät töitä, jos minulla olisi aikaa istahtaa heidän viereensä kannustamaan ja neuvomaan. Ne ovat niitä hetkiä, joita kenenkään heistä ei tulisi mieleenkään videoida tai laittaa nettiin.

Valiettavasti kuva työstäni sellaisena kuin sen tällä hetkellä koen on kovin synkkä.

Näen luokan edessä seisovan opettajan roolihaarniskassaan ja katonrajassa välkyttävän videokameran. Haarniskan sisällä on turhautunut nainen tai mies.

Näin ei tarvitsisi olla, jos meillä opettajilla olisi enemmän aikaa ja enemmän resursseja jakaa oppilaita pienempiin ryhmiin ja antaa enemmän yksilöllistä ohjausta ja palautetta. Tällöin osa oppilaista voisi keskittyä opiskelemaan rauhassa ilman että osa oppitunneista menee turhanaikaiseen vääntöön kännyköistä tai ulkotakeista. Nämä ovat niitä hetkiä, jolloin väsynyt ammatti-ihminenkin saattaa unohtaa roolinsa ja esiin purkautuu turhautumistaan rääkyvä nainen tai mies.

Osa oppilaista puolestaan voisi opiskella pienemmissä ryhmissä, edetä omaan tahtiinsa ja keskittyä perusasioihin ja saada jatkuvasti tarvitsemaansa ohjausta ja palautetta opettajaltaan.

Mikäli minun tarvitsee työssäni pukeutua päivittäin roolihaarniskaan ja astua tallentavan videokameran eteen, jaksan tehdä tätä työtä korkeintaan viisi vuotta. Mutta jos saan toteuttaa kutsumustani opettajana ja kasvattajana ja saan mahdollisuudet tehdä tätä työtä niin, että voin huomioida aidosti jokaisen nuoren tarpeet, uskon jaksavani opettajana vielä seuraavat 20 vuotta.

lauantai 8. lokakuuta 2016

S2-opetuksen järjestämisestä

Kirjoitin tämän tekstin alun perin S2-opettajien Facebook-ryhmään.

------

Viime aikoina on käyty keskustelua S2-opettajien kelpoisuuksista. Suomessa on opetettu suomea toisena kielenä nyt jo yli 20 vuotta. Peruskoulussa meillä on oppilaina jo kolmannen sukupolven maahanmuuttajia. Kun itse tulin alalle 1990-luvulle, oppilaat olivat lähes kaikki enjsimmäisen sukupolven maahanmuuttajia.
Viime aikoina on käyty keskustelua S2-opettajien kelpoisuuksista. Suomessa on opetettu suomea toisena kielenä nyt jo yli 20 vuotta. Peruskoulussa meillä on oppilaina jo kolmannen sukupolven maahanmuuttajia. Kun itse tulin alalle 1990-luvulle, oppilaat olivat lähes kaikki ensimmäisen sukupolven maahanmuuttajia.
S2-opetuksesta on tullut monessa peruskoulussa kiinteä osa opetusta. Joissakin kouluissa S2-oppilaiden osuus oppilaista on huomattavan korkea. Olen ymmärtänyt näistä keskusteluista tässäkin ryhmässä, että useassa koulussa ovat erilliset S2-opettajat sekä äidinkielen ja kirjallisuuden opettajat. Tästä seuraa se, että S2-opettajien on työnkuva saattaa olla hieman hakusessa. Kuinka paljon pitäisi opettaa kieltä ja esim. tekstilajeja S2-tunneilla, vai pitäisikö keskittyä auttamaan oppilaita muiden oppiaineiden sisältöjen kanssa.
Tunnistan tuon epäselvyyden ja eräänlaisen identiteettituskan vuosien takaa. Minäkin olin kiertävänä S2-opettajana ja olin toisinaan turhautunut siitä, että en voinut itse suunnitella etukäteen, mitä tunneillani tehtiin. Tunsin itseni välillä heittopussiksi, eräänlaiseksi apuopettajaksi, joka joutui mukautumaan muiden opettajien suunnitelmiin.
S2-opettajalla on yläkoulun äidinkieli ja kirjallisuus -opettajan kelpoisuus. Minusta tuo kelpoisuus on säilytettävä jatkossakin ainakin yläkoulun ja lukion S2-opettajille. Tuo kelpoisuus tekee S2-opettajasta täysivaltaisen ja yhdenvertaisen yläkoulun äidinkielen opettajan kanssa. Erillisten ja toisinaan ehkä turhan irrallisten S2-tuntien sijaan, S2-opettajaa voisi samalla tuntiresurssilla käyttää samanaikaisopettajana. Tämä tarkoittaisi sitä, että yleisopetuksen ryhmä(t), joissa on maahanmuuttajaoppilaita, palkitettaisiin S2-opettajan kanssa ja tuo ryhmä opiskelisi samoja asioita kuin yleisopetuksen ryhmä, mutta S2-näkökulmasta. Usein yleisopetuksen ryhmissä on myös niitä suomenkielisiä oppilaita, jotka saattaisivat hyötyä opiskelusta S2-opettajan kanssa.
Yläkoulussa äidinkieltä ja kirjallisuutta on kolme viikkotuntia / vuosiluokka. Tuolla tuntimäärällä S2-opettaja pystyisi toimimaan samanaikaisopettajana jopa kuudelle yleisopetuksen ryhmälle. Mikäli näin suureen määrään samanaikaisopetusta ei ole tarvetta, S2-opettaja voisi käyttää osan oppitunneista muiden aineiden tukiopetukseen.
Koulussa, jossa minä tällä hetkellä opetan, toimimme tällä periaatteella. Nykyisellä resurssilla minulla on käytössä ainostaan kolme tuntia varsinaista S2-opetusta, mutta palkitusten ansiosta olen samanaikaisopettaja jopa kolmelle yleisopetuksen ryhmälle. Tuossa ryhmässä opiskelee neljän maahanmuuttajataustaisen oppilaan lisäksi kolme suomenkielistä oppilasta.

Tämä yhden erillisen S2-ryhmän lisäksi minulla on neljä yleisopetuksen ryhmää, jossa opiskelee S2-oppilaita. Heidän opetuksensa eriytän luokassa, laadin heille mm. omat erilliset kokeet.
Minä halusin aikoinaan irti S2-opettajan identiteetistä ja siitä erillisyyden tunteesta, jota opetusjärjestelyt tuottivat. Olen todella tyytyväinen nykyiseen tilanteeseen, jossa saan olla molempia, sekä äidinkielen ja kirjallisuuden opettaja (jatkossa toki suomen kielen ja kirjallisuuden) että suomi toisena kielenä ja kirjallisuuden opettaja.
Minun kokemukseni rajoittuvat yläkouluun, alakoulun tilanteesta minulla ei ole nyt tuoretta kokemusta, tosin voin kertoa, kuinka meidän kunnassamme se on tällä hetkellä järjestetty.
Tällaisia ajatuksia tänä aamuna.
Hyvää viikonloppua ja työniloa!
Onhan meillä sentään aivan ihana duuni!