Normiseiskaa

Lukuvuoden lähestyessä loppuaan mietin, minkä arvosanan antaisin itselleni tästä rupeamasta. Päädyin numeroon seitsemän.

Vaikka muutamasta osa-alueesta antaisin itselleni jopa kiitettävän, kokonaisuus jää kuitenkin tyydyttävään. Sekin on tosin ihan kelpo suoritus.

Kun yhteen suuntaan kumartaa, toiseeen väistämättä pyllistää. Olen tänä vuonna ollut niin itsekäs, että olen suunnannut enimmän tarmoni oman opetukseni kehittämiseen. Olen kehitellyt edelleen viime lukuvuonna kollegani kanssa käyttöön ottamaamme ns. plussatyösysteemiä. Sen myötä olen alkanut arvioida enemmän oppilaiden työntekoa ja olen huomannut, että se motivoi myös heitä tekemään innokkaammin töitä, kun jokaisesta harjoitustyöstäkin saa kartutettua plussan verran omaa arvosanaurakkaansa.

Olen erittäin tyytyväinen myös omaan opetusblogiini, koska sen avulla oppilaat  voivat edetä omaan tahtiinsa ja minä olen vapautunut kiertelemään luokassa ja auttamaan tarpeen tullen henkilökohtaisesti. 

Tyytymättömyyttä aiheuttaa jatkuva aikapula. Minulla on ollut aivan liian vähän ainaa paneutua valvontaluokkani asioihin. Minun olisi pitänyt pystyä paljon valppaammin puuttua oppilaiden myöhästelyihin, poissaoloihin ja unohduksiin. Minulla ei myöskään ole ollut tarpeeksi aikaa keskittyä muutamaan muuhun omaan projektiini. Edellisinä vuosina tein paljon pidempiä päiviä, järjestin iltatilaisuuksia maahanmuuttajaoppilaiden vanhemmille ja konsultoin kuntamme S2-opettajia. Nyt tuntuu, että perustyön ohessa ei ole edes aikaa suunnitella saatika toteuttaa tuollaisia hankkeita. Se harmittaa ja rassaa!

Tänä vuonna minut nimitettiin toiseksi koulumme Liikkuva koulu -hankkeen ohjaavaksi opettajaksi. Se on teettänyt lisätöitä ja se työmäärä on väistämättä pois jostakin muusta.

Kun kyselin esim. Twitterissä samaa muilta opettajilta, he päätyivät omalla kohdallaan samaan arvosanaan. Eräs rehtori ihmetteli opettajansa itselleen antamaa arvosanaa ja huomautti, että hänen näkökulmastaan kyseinen opettaja on tehnyt ehdottomasti kiitettävää työtä.

Hienoa, että esimies arvostaa työntekijänsä panosta, mutta valitettavasti se ei aina lohduta työntekijää, joka kokee, että hän ei pääse hyödyntämään kykyjään parhaalla mahdollisella tavalla.

Vai onko meidän vain tyytyminen siihen, että nykyinen työelämä nyt on vain sellaista, että jatkuvan tyytymättömyyden tunteen kanssa on opittava elämään. Täydellistä tyytyväisyyttä ei voikaan saavuttaa. Sekö on se tämän vuosituhannen tärkein taito? Oppia luovimaan pirstaleisessa maailmassa. Hidas itsensä sivistäminen ja kehittäminen on mahdotonta ja jopa vanhanaikaista.

En suostu hyväksymään sitä! Jos tyytyisin jatkuvaan tyytymättömyyteen, kyynistyisin ja lopulta kadottaisin sen ilon, mitä opettajana oleminen minulle tuottaa.

Opettajan tehtävä on opettaa, vaikka maailma muuttuisi ympärillä kuinka pirstaleiseksi. Maailman hektisyys pitää rajata luokkahuoneen ulkopuolelle.

Opettajan työn keskiössä on oppiva nuori. Piste.

Jotta tunnen onnistuvani työssäni, minulla on oltava rauha keskittyä jokaiseen nuoreen  ja tukea hänen kasvuaan ja kehitystään opetussuunnitelman viitoittamalla tavalla.

Oppilaslähtöinen opiskelu on paras "innovaatio" moneen vuoteen. Opettajat tarvitsevat aikaa, jotta he voivat rauhassa kehitellä uusia menetelmiä mm. ilmiöpohjaiseen oppimiseen ja oppilaiden monipuoliseen arviointiin. Minä koen tämän kaikkein tärkeimmäksi kehitystyöksi. Kaiken muun tulee palvella tätä tarkoitusta.

Siksipä jatkossakin aion panostaa oman opettajuuteni kehittämiseen ja opettelen elämään sen tyytymättömyyden kanssa, jota muista opettajan työhön liitetyistä oheistoiminnoista minulle väistämättä aikapulan vuoksi tulee.

Tyydyn siis jatkossakin seiskan arvoisiin lukuvuosiin, mikäli opettajalta vaaditaan opetustyön lisäksi sosiaalityöntekijän, poliisin, psykologin ja lastentarhanopettajan töiden hallintaa. Pääasia on, että puhtaasti opetustyön ammattilaisena pystyn antamaan itselleni kiitettävän arvosanan.