tiistai 29. huhtikuuta 2014

Normiseiskaa

Lukuvuoden lähestyessä loppuaan mietin, minkä arvosanan antaisin itselleni tästä rupeamasta. Päädyin numeroon seitsemän.

Vaikka muutamasta osa-alueesta antaisin itselleni jopa kiitettävän, kokonaisuus jää kuitenkin tyydyttävään. Sekin on tosin ihan kelpo suoritus.

Kun yhteen suuntaan kumartaa, toiseeen väistämättä pyllistää. Olen tänä vuonna ollut niin itsekäs, että olen suunnannut enimmän tarmoni oman opetukseni kehittämiseen. Olen kehitellyt edelleen viime lukuvuonna kollegani kanssa käyttöön ottamaamme ns. plussatyösysteemiä. Sen myötä olen alkanut arvioida enemmän oppilaiden työntekoa ja olen huomannut, että se motivoi myös heitä tekemään innokkaammin töitä, kun jokaisesta harjoitustyöstäkin saa kartutettua plussan verran omaa arvosanaurakkaansa.

Olen erittäin tyytyväinen myös omaan opetusblogiini, koska sen avulla oppilaat  voivat edetä omaan tahtiinsa ja minä olen vapautunut kiertelemään luokassa ja auttamaan tarpeen tullen henkilökohtaisesti. 

Tyytymättömyyttä aiheuttaa jatkuva aikapula. Minulla on ollut aivan liian vähän ainaa paneutua valvontaluokkani asioihin. Minun olisi pitänyt pystyä paljon valppaammin puuttua oppilaiden myöhästelyihin, poissaoloihin ja unohduksiin. Minulla ei myöskään ole ollut tarpeeksi aikaa keskittyä muutamaan muuhun omaan projektiini. Edellisinä vuosina tein paljon pidempiä päiviä, järjestin iltatilaisuuksia maahanmuuttajaoppilaiden vanhemmille ja konsultoin kuntamme S2-opettajia. Nyt tuntuu, että perustyön ohessa ei ole edes aikaa suunnitella saatika toteuttaa tuollaisia hankkeita. Se harmittaa ja rassaa!

Tänä vuonna minut nimitettiin toiseksi koulumme Liikkuva koulu -hankkeen ohjaavaksi opettajaksi. Se on teettänyt lisätöitä ja se työmäärä on väistämättä pois jostakin muusta.

Kun kyselin esim. Twitterissä samaa muilta opettajilta, he päätyivät omalla kohdallaan samaan arvosanaan. Eräs rehtori ihmetteli opettajansa itselleen antamaa arvosanaa ja huomautti, että hänen näkökulmastaan kyseinen opettaja on tehnyt ehdottomasti kiitettävää työtä.

Hienoa, että esimies arvostaa työntekijänsä panosta, mutta valitettavasti se ei aina lohduta työntekijää, joka kokee, että hän ei pääse hyödyntämään kykyjään parhaalla mahdollisella tavalla.

Vai onko meidän vain tyytyminen siihen, että nykyinen työelämä nyt on vain sellaista, että jatkuvan tyytymättömyyden tunteen kanssa on opittava elämään. Täydellistä tyytyväisyyttä ei voikaan saavuttaa. Sekö on se tämän vuosituhannen tärkein taito? Oppia luovimaan pirstaleisessa maailmassa. Hidas itsensä sivistäminen ja kehittäminen on mahdotonta ja jopa vanhanaikaista.

En suostu hyväksymään sitä! Jos tyytyisin jatkuvaan tyytymättömyyteen, kyynistyisin ja lopulta kadottaisin sen ilon, mitä opettajana oleminen minulle tuottaa.

Opettajan tehtävä on opettaa, vaikka maailma muuttuisi ympärillä kuinka pirstaleiseksi. Maailman hektisyys pitää rajata luokkahuoneen ulkopuolelle.

Opettajan työn keskiössä on oppiva nuori. Piste.

Jotta tunnen onnistuvani työssäni, minulla on oltava rauha keskittyä jokaiseen nuoreen  ja tukea hänen kasvuaan ja kehitystään opetussuunnitelman viitoittamalla tavalla.

Oppilaslähtöinen opiskelu on paras "innovaatio" moneen vuoteen. Opettajat tarvitsevat aikaa, jotta he voivat rauhassa kehitellä uusia menetelmiä mm. ilmiöpohjaiseen oppimiseen ja oppilaiden monipuoliseen arviointiin. Minä koen tämän kaikkein tärkeimmäksi kehitystyöksi. Kaiken muun tulee palvella tätä tarkoitusta.

Siksipä jatkossakin aion panostaa oman opettajuuteni kehittämiseen ja opettelen elämään sen tyytymättömyyden kanssa, jota muista opettajan työhön liitetyistä oheistoiminnoista minulle väistämättä aikapulan vuoksi tulee.

Tyydyn siis jatkossakin seiskan arvoisiin lukuvuosiin, mikäli opettajalta vaaditaan opetustyön lisäksi sosiaalityöntekijän, poliisin, psykologin ja lastentarhanopettajan töiden hallintaa. Pääasia on, että puhtaasti opetustyön ammattilaisena pystyn antamaan itselleni kiitettävän arvosanan.

perjantai 25. huhtikuuta 2014

Opetusblogi on onneksi

Onko mitään haastavampaa kuin luokallinen kevätpörriäisen pistämiä teinejä? Jotkut opettajat kokevat flegmaattiset ryhmät erityisen hankaliksi. Minullakin on joitakin aamuflegmaattisia ryhmiä, mutta minusta se on vain mukavaa, sillä sellaiselle ryhmälle saa luennoida ja paasata rauhata. Mutta nämä pörriäisryhmät, huh huh.

Tänä keväänä minulla on onneksi käypä ase käytössä: opetusblogi. Sen sijaan että raastaisin hermojani ja äänijänteitäni pitääkseni porukan kurissa ja kirjoittamassa samaan tahtiin muistiinpanoja, minä jaan oppilaille läppärit ja pistän heidät työskentelemään omaan tahtiin opetusblogini avulla.

Eilen opiskelimme ysien kanssa murteita sekä puhutun ja kirjoitetun kielen eroja.

Aluksi he saivat tehdä omaan tahtiin muistiinpanoja blogiin upotetuista dioista. Minä kiersin luokassa jakamassa murrealue- ja näytemonisteita ja kerroin henkilökohtaisesti itä- ja länsimurteiden eroista.

Blogista löytyi myös linkkejä erilaisiin murreaineistoihin, mm. mainio Meillä päin Suomea -aineisto, jonka avulla oppilaat voivat tutustua murteisiin nykynuorten puhekielen näytteiden avulla.

Linkkien takaa löytyi myös erilaisia murteentunnistamistehtäviä ja pelejä.

Laitoin blogiin myös linkkejä muihin murresivustoihin, joihin asiasta enemmän kiinnostuneet oppilaat saivat perehtyä.

Kuten arvata saattaa, joukossa oli niitä, joita ei olisi vähemmän voinut kiinnostaa ja niitä, jotka tykkäävät opiskelun ohessa häärätä kaikkea muuta. Opettajajohtoisessa opiskelussa he ovat niitä aika- ja hermosyöppöjä, joita nopeiden oppilaiden pitää odotella. Nytpä nopeat ja tunnolliset saivatkin edetä omaan tahtiinsa ja saivat tutkia linkkejä oman kiinnostuksensa mukaan.

Seuraavalla tunnilla teemme puhe- ja kirjakielen eroihin liittyviä harjoituksia ja kertaamme mm. kielenhuoltoa ja pilkkusääntöjä. Tämänkin osion opiskelemme oppilaslähtöisesti.

Olen hyödyntänyt opetusblogia myös seiskojeni kanssa. Heidän kanssaan käsittelemme parhaillaan satuja ja nuortenkirjallisuutta.

Odotan innolla jo tulevaa lukuvuotta ja minulla on monia ajatuksentaimia opetuskokonaisuuksista, joissa voisin hyödyntää opetusblogiani. Olemme myös aloitelleet äidinkielen opettajien valtakunnallista Avoin äikkä -projektia. Sitäkin kautta on tiedossa kaikkea uutta ja innostavaa.

Ehkäpä se paras ase kevätpörriäisen pistämiä teinejä vastaan onkin saman ötökän pistoksen saanut opettaja, joka suuntaa tarmonsa oman opetuksensa kehittämiseen.

perjantai 18. huhtikuuta 2014

Kirjoituskynnys matalammaksi

Aloitin tämän vuoden alussa lukupäiväkirjan kirjoittamisen. Aloitin sen osittain sen vuoksi, että luen vuosittain kymmeniä kirjoja, joista en vähän ajan päästä muista yhtään mitään. Toinen syy oli se sama, joka ajoi minut kirjoittamaan tätä blogia: jos vaadin opiskelijoiltani tekstin tuottamista, minun on osattava tuottaa sitä myös itse. Se, että olen aikoinaan käynyt peruskoulun, läpäissyt yo-kirjoitukset tai kirjoittanut pro gradu -työn, ei mielestäni enää oikein riitä meriitiksi.

Aluksi tunsin jopa hieman ahdistusta tarttuessani uuteen kirjaan. Mietin, osaanko kirjoittaa siitä yhtään mitään järkevää. Erityisen korkea kynnys oli alkaa lukea runoja. Päätin, että lukupäiväkirjani saa olla epämuodollinen. Minun ei tarvitse kirjoittaa oikeaoppisia kirjallisuusanalyyseja vaan saan kirjoittaa mitä kulloinkin huvittaa. Joitakin kirjoja olen lähinnä vain referoinut, jos en ole keksinyt niistä mitään erityistä sanottavaa.

Joistakin kirjoista on pakko alkaa kirjoittaa jo muutaman luetun sivun jälkeen. Silloin tiedän löytäneeni lukuelämämyksen.

Kirjoitan nyt kuudettatoista lukupäiväkirjamerkintääni ja ilokseni olen huomannut, että kirjoittamisen kynnys on laskenut. Nyt suorastaan odotan sitä hetkeä, että saan alkaa näpytellä sanoja ruudulle.

Samaa metodia olen nyt mainostamassa omille oppilailleni. Äikän TVT-ryhmästä saamani vinkin perusteella perustin oman sivuston Kidblog-palveluun ja nyt kasiluokkalaiseni kirjoittavat valitsemastaan teoksesta sinne omaa lukupäiväkirjaansa. Tekstit ovat julkisia ryhmän sisällä, joten samalla he voivat opetella bloggaamisen sääntöjä. Kehotin heitä lueskelemaan toistensa tekstejä ja antamaan palautetta niihin sekä ottamaan mallia niistä omiin teksteihinsä. En vielä tiedä, kuinka hyvin tämä onnistuu näiden pioneerien kanssa, mutta uskon että tulevat ikäluokat suhtautuvat tällaiseen työskentelyyn huomattavasti luontevammin.

Omien oppilaitteni kohdalla olen huomannut sen, että mitä useammin me kirjoitamme pieniä harjoitustekstejä, sitä nopeammin he pääsevät uuden kirjoitustyön alkuun. Jatkossa aion panostaa entistä enemmän poikien kannustamiseen. Monet pojat ovat kirjoittaessaan turhan niukkasanaisia eikä heidän kirjoitustaitonsa pääse kehittymään kunnolla yläkoulun aikana. Jotenkin heidät olisi saatava tuottamaan tekstiä vaivattomammin ja runsaammin, monet heistä ovat nimittäin verbaalisti lahjakkaita ja kovia puhumaan.

Lukeminen ja kirjoittaminen mielletään herkästi nörttien puuhaksi. Mitäs jos uudistetaan tuota käsitystä ja tehdään niistä sosiaalista ja viihdyttävää. Olisi hienoa, jos oppilaat huomaisivat, että ikätovereihin voi tehdä vaikutuksen myös kirjoittamalla. Luulisi, että se on yksi tämän virtuaalisen maailman avaintaitoja.







keskiviikko 9. huhtikuuta 2014

Kielitaju testissä

Sijamuodot on nyt seiskojen kanssa kahlattu läpi. Osa urakasta tehtiin opettajajohtoisesti, paikallissijat opiskeltiin omatahtisesti. Yhdellä kertaustunnilla pelattiin Kahootia, viimeisellä kertaustunnilla oppilaat saivat tehdä omavalintaisia kertaustehtäviä. Minä lähinnä kiertelin luokassa tarkastamassa, neuvomassa ja patistelemassa.

Mielialaa ei oikein kohottanut se, että viimeisellä kertaustunnilla jotkut oppilaat kyselivät, MIKÄ se sijamuoto oikein on. Niinpä niin. Onhan se tietty vähän abstrakti asia eikä sana TAIVUTUSMUOTO ole välttämättä yhtään sen konkreettisempi sana tuonikäiselle. Muistutinkin heitä ihan ensimmäisestä tehtävästä, jonka teimme. Silloin kirjoitimme tarinan, jossa sanoja ei saanut taivuttaa ollenkaan vaan kaikki sanat piti olla perusmuodossa. Sen jälkeen sama tarina kirjoitettiin uudestaan ja värikynällä merkattiin sanan perusmuotoon tuleva muutos. Tuo värikynällä tehty muutos oli nimenomaan sanan taivuttamista.

Kokeen laatiminen on aina oma lukunsa. Olen lähes koko opettajaurani tehnyt kokeet itse. Ensimmäisinä vuosina hyödynsin enemmän oppikirjasarjojen valmiita kokeita, mutta nyt olen hylännyt ne täysin. Vain minä tiedän, mitä olen oppilailleni opettanut. Siksi minä tiedän parhaiten, miten tuota osaamista testaan.

Aikaisempina vuosina sijamuotokokeissani oli paljon alleviivaustehtäviä ja sijoita oikeaan laatikkoon -tehtäviä. Nyt sellaisia ei ole kokeessani lainkaan.

Kokeen alussa on yleensä jokin kokonaisuuden hallintaa mittaava tehtävä. Olen alkanut kyseenalaistaa jopa sitä, että oppilaiden pitää muistaa sijamuotojen nimet ulkoa. Minusta riittää, että he tunnistavat ne. Tänä vuonna ensimmäisenä tehtävänä on sijoittaa annetut sijamuotojen nimet oikeisiin laatikoihin. Laatikot on nimetty ryhmittäin: kieliopilliset sijat, roolisijat, paikallissijat ja harvinaiset sijat.

Ennen ajattelin, että oppilaiden on hyvä muistaa tiettyjen keskeisten sijamuotojen kysymyssanat. Kokeessa oli aina myös tähän liittyvä kysymys. Nyt jätin sen ns. normaalikokeesta pois, sillä oppilaat ovat saaneet itse valita tavan, jolla he sijamuodot tunnistavat. E/S2-versioon jätin vielä kysymyssanan ja sijamuodon yhdistämistehtävän.
Nykyisessä kokeessani on myös klassinen "mitä eroa virkkeillä a) Jaakko teki kotitehtävät b) Jaakko teki kotitehtäviä on" -tehtävä.

Suurin osa kokeen tehtävistä on aukkotehtäviä. Oppilaiden täytyy osata kirjoittaa annettu sana oikessa muodossa. Oikeaa muotoa ei ole kerrottu, vaan se paljastuu tekstiyhteydestä. Toisinaan on sanottu, pitääkö sana olla monikossa. Oikeasta muodosta saa puolet pisteistä, täydet pisteet saa, jos osaa kertoa taivuttamansa sanan sijamuodon.

En voisi kuvitellakaan, että oppilaani enää alleviivaisivat kokeissa valmiista tekstistä tiettyjä, pyydettyjä muotoja. Minun on vaikea keksiä mitään arkielämän tilannetta, jossa sellaista taitoa tarvittaisiin. Sen sijaan tekstiyhteyden hahmottaminen ja oikean muodon valitseminen mittaa oppilaan kielitajua, vaikka hänellä ei olisi hajuakaan siitä, mistä sijamuodosta on kysymys. Analyyttisempi oppilas taas osaa nimetä käyttämänsä sijamuodon nimen ja saa samalla käsityksen siitä, millaisessa yhteydessä kyseistä sijamuotoa käytetään.

Ensimmäinen ryhmä tekee kokeensa tunnin päästä. Kokeet ovat edelleen muistitikulla. Nyt vain peukut pystyyn, että kopiokoneet pelittävät.

perjantai 4. huhtikuuta 2014

Huonosti käyttäytyvät teinit

Rehtori oli sopinut parin alakoulun opettajan kanssa, että he tulevat tutustumaan koulussamme käytössä olevaan lähitykkiin yhdellä torstain oppitunnilla. Minulla olisi tuolloin oman valvontaluokkani tunti. Olin hieman ihmeissäni, sillä emmehän olleet vielä edes saaneet varsinaista koulutusta tykin käyttöön eikä minulla ollut mitään oppikirjakustantajien materiaaliakaan käytössä, jota olisin voinut siihen hätään vierailleni esitellä. Rehtorin mukaan opettajat haluaisivat vain nähdä, miten lähitykki käytännössä toimii. 

Ennen vierailua olin juuri vetänyt 70 minuutin oppituntisession (tuttua esim. erityisopeille, kun ruokailuvuorot menevät oppilailla ristiin) ja missannut oman ruokatuntini. Lisäksi luokkani pojilla oli kana kynittävänä kanssani, sillä olin edellisen äidinkielen tunnin jälkeen laittanut tulikivenkatkuisen wilma-merkinnän poikien laitteiden käytöstä oppituntien aikana.

Tähän alkuasetelmaan nämä vieraani siis pöllähtivät.

Tunnin alkaessa olin väsähtänyt, nälkäinen ja valmiina taisteluasemissa poikien mielenilmauksia varten.
Tarkoitukseni oli nopeasti käydä läpi muutama asia sodanjälkeisestä kirjallisuudesta ja sitten aloittaa kirjallisuushistorian kertaus. Vieraitteni toivomuksena oli, että he voisivat  tunnin aikana kokeilla älytykkini ominaisuuksia.

Oho!

Minä olin hämmentynyt, oppilaat olivat hämmentyneitä ja vieraani olivat hämmentyneitä. Laitoin oppilaat hommiin, näytin vieraille omalla taulullani pari tykin perusominaisuutta ja päätin lähteä vieraiden kanssa kanssa etsimään lähitykkiä, jolla he saisivat kokeilla materiaalejaan.

Lähtiessään luokasta opettajat totesivat: "Onpas täällä huonostikäyttäytyviä oppilaita."

Löysin lopulta luokan, jossa oli vapaa älytykki. Luokassa oli erään melkoisen vilkkaan seiskaluokan askartelutunti käynnissä ja meno oli senmukaista. Kirjauduin luokan koneelle, käynnistin taulun ja jätin vieraani sinne testailemaan.

Kun palasin luokkaani, jatkoimme kirjallisuuden historian kertausta. Suurin osa oppilaistani alkoi töihin.

"Huonostikäyttäytyviä oppilaita!"

Etupulpetin tytöt katsahtivat minuun ihmetellen.

"Kuvittelivatkohan he, että ysiluokkalaiset istuvat sievästi rivissä kädet pulpetilla?"

"Hei, ne olivat ALAKOULUN opettajia", takapulpetin pojat naurahtivat.

"Eihän me edes käyttäydytty mitenkään huonosti, oltiin ihan tavallisesti", tytöt ihmettelivät.

Olin samaa mieltä. Eivät minun oppilaani käyttäytyneet huonosti vaan ihan tavallisesti ottaen huomioon sen, että he ovat normaaleja, terveitä 15-16-vuotiaita ja että he olivat äidinkielen tunnilla, jossa aiheena oli Suomen kirjallisuuden historiaa.

Uskon, että oppilaiden käytös oli oikeasti shokki alakoulun opettajille. He kysyivätkin, mitä minä ja
seiskaluokkalaisia opettanut opettaja ajattelemme alakoulun meiningistä. Sanoin heille rehellisesti, mitä ajattelin. Minulla on aina alakoululla vieraillessani hieman epätodellinen olo.

Ala- ja yläkoulun opettajat tekevät töitä aivan erilaisissa olosuhteissa. 7-12-vuotias lapsi on aivan erilainen opetettava ja kasvatettava kuin 13-16-vuotias.

Sen tietää jokainen vanhempikin. 
Jos kotona on pari teiniä, joita "ei kino" mikään, mitäs sitten, kun heitä on kokonainen luokkahuoneellinen ja heidän kanssaan on vietettävä päivittäin parhaimmillaan seitsemän tuntia.

Ja joskus sekä opettaja että teinit ovat väsähtäneitä, nälkäisiä ja valmiiksi taisteluasemissa. Välillä sekä opettajat että teinit saattavat käyttäytyä huonosti. Mutta silti en vaihtaisi työpaikkaani mihinkään.

Ehkä meidän ylä- ja alakoulujen opettajien pitäisi säännöllisesti vierailla toistemme työpaikalla tutustumassa toistemme työolosuhteisiin ja työtapoihin. Se voisi olla molemmille osapuolille todella antoisaa.

Oman poikani kohdalla huomasin, että alakoulun viidennellä luokalla hänen oppimisintonsa jotenkin lopahti. Arvosanat alkoivat laskea. Seitsemännen luokan aikana motivaatio nousi huomattavasti ja keskiarvo nousi yli puoli numeroa. Pojan mukaan yläkoulussa opiskelu on rennompaa ja motivoivampaa. 

Ulkopuolisten silmin rentous voi näyttäytyä huonona käyttäytymisenä ja kaaoksena. Teini-ikäisten vanhempana ja opettajana tiettyä määrää kaaosta pitää pystyä sietämään. Hyvällä opettajalla on hihassa yleensä muutama toimiva juttu, jolla teini-ikäisten huomion saa herätettyä.

Minä sain yhden sellaisen hyvän ässän hihaani eilen. Tänään nimittäin kerroin tunnin alussa seiskaluokkalaisille tarinan eilisestä vierailuista. Sen jälkeen juttelimme ylä- ja alakoulun eroista. Se oli hyvä keskustelu. Oppilaiden mielestä nykysysteemi yläkoulussa on hyvä. Heidän mielestään yläkoulussa on kiva opiskella. Alakouluun ei kukaan haikaile takaisin.

Nytkin istun 15 teinin kanssa. He kaikki katsovat keskittyneesti dokumenttia J.R.R. Tolkienista. Ainoa, joka räplää kännykkää, olen minä.

Voi miten huonostikäyttäytyvä opettaja!

Ehkä me olemme siis ansainneet toisemme, teinit ja minä.