Olen opettanut maahanmuuttajataustaisia nuoria 90-luvun lopulta lähtien. Kouluikäiset lapset oppivat uuden kielen yleensä melko vaivattomasti. Valmistavassa opetuksessa he ovat saavuttaneet yleensä auttavan suomen kielen taidon. Persoonallisuudesta riippuen lapsi voi olla suullisesti yllättävänkin sujuva, jos hänellä on lähipiirissään suomenkielisiä lapsia, joiden kanssa leikkiessä suullinen kielitaito kehittyy. Heidän kanssaan tärkeintä on S2-tunneilla harjoitella kirjoittamista ja laajentaa sanavarastoa, jotta opiskelu yleisopetuksen luokassa onnistuisi ja oppilas voi menestyä opinnoissaan.
Sitten on aina niitä oppilaita, jotka eivät alakaan puhua pulputtaa. Ensimmäisen kerran tapasin tällaisen tytön eräässä lähiökoulussa. Tytöllä oli samankielinen poika samassa ryhmässä, joka toimi tulkkina. Molemmat olivat kakkosluokkalaisia, joten aihepiirit, joita käsittelimme eivät olleet kovin monimutkaisia. Kuukausien ajan maanittelin tyttöä puhumaan, mutta hän pysyi vaiti. Hän kyllä kuunteli ja teki tehtäviä. Kunnes yhtenä päivänä puhuimme metsän eläimistä ja kysyin tapani mukaan, että mikäs se tämä eläin olikaan. -Karrhu, tokaisi tyttö. Sen jälkeen minulla oli iloisesti lörpöttelevä tyttö luokassani.
Matkan varrella olen tavannut muutamia vastaavanlaisia oppilaita. Yläkouluikäisillä puhumisen aloittaminen voi viivästyä yksinkertaisesti siksi, että teini-ikäisellä on luonnostaan korkeampi kynnys alkaa puhua itselleen vierasta kieltä. Joskus kyse on persoonallisuudesta. Vähän puhuva oppilas voi olla omalla kielelläänkin vaitelias, miksi hän yhtäkkiä alkaisi puheliaaksi toisella kielellään?
Isossa yleisopetuksen ryhmässä voi olla useampi suomalaisoppilas, joka ei aukaise koskaan suutaan, ei edes kysyttäessä. Heitä sanotaan ujoiksi tai estyneiksi nuoriksi. Harva vasta maahan tullut oppilas on oppitunneilla mielellään äänessä. Kun kielitaito karttuu, persoonallisuuden mukainen käytös alkaa vahvistua. Hiljaisesta pojasta voi ajan myötä kuoriutua melkoinen vitsiniekka.
S2-opettajana minulla on mahdollisuus tarkkailla oppilaita pienessä, tutussa ja turvallisessa ryhmässä. S2-tunneillani on enimmillään 10 oppilasta, joskus vain kaksi. Pienessä porukassa arempikin oppilas uskaltaa puhua. Yleensä varsinkin pojat ovat verbaalisti taitavia ja heidän keskinäinen sanailunsa antaa hyvän kuvan oppilaan kielitaidosta. Kuinka paljon kukin ymmärtää sosiaalista tilannetta, kuinka hyvin he pystyvät antamaan takaisin. Samankielisten oppilaiden ryhmässä huomaa myös sen, kuinka paljon ja millä tavoin he puhuvat keskenään omalla kielellään. Kuinka ollakaan suomen kielellä hiljainen ja aranoloinen poika on myös omalla kielellään hiljaisella äänellä rauhallisesti jutteleva poika.
Kielitaito muodostuu monesta osa-alueesta. Itsekin vieraalla kielellä opiskelleena tiedän, kuinka opettajat tekevät olettamuksia oppilaan resursseista yhden tai kahden kielen osa-alueen perusteella. Jos esim. akateemisen tekstin tuottaminen englanniksi ei suju, saatetaan olettaa myös, että hänen kykynsä selviytyä akateemisista opinnoista ovat myös rajalliset. Minäkään tuskin olisin kyennyt kirjoittamaan graduani englanniksi, mutta kyllä minusta maisteri silti tuli.
S2-opettajana tavoitteenani on päästä käsiksi nimenomaan oppilaani akateemisiin kykyihin. Haluan tietää, millainen lapsi tai nuori minulla vieressäni on. Kuinka paljon hänellä on tietoja ja taitoja, jotka on piilotettuna vajavaisen kielitaidon taakse.
Koska S2-tunteja on rajallisesti, pyrin opettamaan suomen kieltä aina jossakin tietyssä kontekstissa. Toki on tunteja, jolloin käsittelemme verbien ja nominien taivutusta, mutta mielestäni tärkeintä on opettaa samalla myös kielenkäyttöä oikeassa kontekstissaan. Siksi emme täyttele harjoituskirjan aukkotehtäviä, vaan kirjoitamme tarinoita, kirjeitä, mielipidetekstejä jne. Joskus opetan myös historiaa, maantietoa tai biologiaa. Parhaaksi metodiksi on osoittautunut se, että minä sanelen ja samalla kirjoitan omaan vihkooni selkokielistä tekstiä oppikirjan sisällöstä ja oppilas kirjoittaa tuon saman tekstin omaan vihkoonsa. Uudet käsitteet ja sanat katsomme netin kääntäjäohjelmalla. Mielestäni ei ole mitään järkeä yrittää opettaa oppilaalle pelkkiä irrallisia käsitteitä vaan ensin on luotava yhteinen kartta, johon käsitteet sijoitetaan. Olen aina yhtä iloisesti yllättynyt siitä, kuinka helposti me löydämme yhteisen sävelen ja kuinka paljon tietoa näillä nuorilla maailmasta onkaan.
Monet aineenopettajat ovat huolissaan siitä, että maahanmuuttajataustaiset nuoret eivät tunnu oppivan tunnistamaan esim. suomalaisia kalalajeja tai kasvien nimiä. Heillä herää epäilys nuoren kognitiivisista taidoista. Toki sodan jaloista paenneella lapsella saattaa olla huomattaviakin puutteita kirjoittamisessa jopa omalla äidinkielellään, koska koulupolku on jäänyt kovin rikkonaiseksi. Joskus kyse voi olla vain itsetunnon puutteesta. Lapsi ei ole ehtinyt saada positiivisia kokemuksia koulunkäynnistä, koska hän on saattanut olla yksinäinen eikä koulunkäynti ole ollut mieluisaa. Joskus kyse voi olla pelkästään motivaation puutteesta. Kalojen nimien opettelu suomen kielellä ei tunnu tärkeältä. Ei vaan kino, kuten suomalaisteinit asian ilmaisevat.
Joskus tunnen itseni suureksi huijariksi, kun en yhdy kollegojen huoleen oppilaan kielitaidosta. Mutta miksi olisin, jos ne hiljaiset ja puhumattomat pojat kirjoittavar minulle tolkullisia tekstejä, joissa he pohtivat suhdettaan omiin vanhempiinsa tai analysoivat sitä, miksi he eivät ole kovin sosiaalisia. Tai jos muutaman vuoden Suomessa asunut poika alkeellisesta kirjoitustaidostaan huolimatta osaa kertoa kysyttäessä Suomen sisällissodasta ja tietää millainen maa Suomi oli ennen itsenäistymistään. Puhumattakaan siitä, että hän on hiljaittain alkanut ottaa osaa poikien keskinäiseen läpän heittoon suomeksi ja hän uskaltaa tietyssä porukassa osallistua innokkaasti Aliakseen sekä selittämällä sanoja että arvaamalla niitä.
Vieraan kielen oppiminen ja opettaminen on ainutlaatuinen matka sekä oppijalle että opettajalle. Jotta matkanteko onnistuu, on tärkeää, että molemmat ovat samalla kartalla. Kartan piirtämiseen ei aluksi tarvitse välttämättä edes yhteistä kieltä, vaan tervettä uteliaisuutta ja inhimillisyyttä. Ja kun molempien kielitaito karttuu, karttaan alkaa piirtyä paljon upeita yksityiskohtia. Toivoisin, että kaikilla kollegoillani olisi aikaa ja mahdollisuus kokea se ihme.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti