Pienen elämän puolesta

Viime sunnuntaisessa Inhimillisessä tekijässä Marikka Bergman ja Sanna Wicström puhuivat downshiftaamisesta. Ilmiö sinällään on jo vanha, mutta näiden naisten tavassa käsitellä aihetta oli jotain sellaista, joka kosketti minua. Olen aina ajatellut, että downshiftaus eli leppoistaminen on mahdollista ainoastaan hyväosaisille. Heillä on mahdollisuus myydä kalliit kaupunkiasuntonsa ja ostaa rahoilla pieni soma maatila ja sijoittaa loput rahat esim. luomuviljelyn aloittamiseen. Sellaisia ratkaisuja ei todellakaan voi tehdä vuokra-asunnosta saatavalla takuuvuokralla.

Nämä naiset eivät onneksi edusta tuota mediasta tuttua downshiftaajatyyppiä, joka ainakin näennäisesti on hypännyt ulos urbaanista oravanpyörästä, mutta joka on haalinut huomaamattakin ympärilleen uusia, mittavia haasteita ja projekteja. Bergman puhuu oikeasti vaatimattoman ja tapahtumaköyhän elämän puolesta, johon sisältyy vähemmän suorittamista ja enemmän armollisuutta itseään kohtaan. Hänen ajatuksiaan voi lukea lisää Pientä elämää etsimässä -blogista.

Downshiftaus ei tarkoita itselleen tärkeistä asioista luopumista. Jos tykkää työstään, sitä saa edelleen tehdä. Mutta se ei tarkoita, että kaikki liikenevä aika pitäisi uhrata työnteolle, vaan että jää aikaa tehdä myös jotain muuta mielekästä. Uraputkessa ponnisteleva Sanna Wickström saattoi tulla kotiin vasta iltakahdeksalta ja voipuneena katsoa pihassa marjoja tihkuvia pensaita. Häntä harmitti, kun aika ei riittänyt oman pihan sadon korjaamiseen. Siksi hän ryhtyi yrittäjäksi, jotta voisi paremmin säädellä omaa ajankäyttöään ja tehdä töitä vain sen verran, että saa kiinteät kulut maksettua. Nyt hän ylläpitää Hidasta elämää -sivustoa.

Meidän perheemme elää vaatimatonta ja ulkoisesti tapahtumaköyhää elämää. Me emme reissaa emmekä harrasta. Kaikki vapaa-aika kuluu lähinnä kotinurkissa nuohoten. Palkkatyöllä ansaittu raha kuluu pääasiassa asumiseen ja elämiseen. Ylimääräisillä rahoilla hankitaan jotain uutta ja kivaa kotiin, järjestetään juhlat omalle lähipiirille tai tehdään reissu sukulaisten luo Helsinkiin.

Minä nautin työstäni ja toisinaan päivät venyvät pitkiksi työpaikalla, mutta osittain se johtuu siitä, että en halua tuoda enää töitä kotiin. Kotona pitää olla aikaa istua sohvalla, kutoa kaulaliinaa ja lukea kirjoja.

Minulle koulutus ja ammatti eivät koskaan ole olleet statusarvoja. Olen molemmat valinnut sen mukaan, minkä olen kokenut mielekkääksi. Äidinkielen ja kirjallisuuden opettajana minä voin ihan luvallisesti paneutua lukemiseen ja kirjoittamiseen. Se ei ole mistään muusta pois.

Omille lapsilleni en edes osaa suositella mitään ammatteja, toivottavasti hekin osaavat valita sellaisen tien, jonka kulkeminen on mielekästä. Suunnitelkoot vaikka tietokonepelejä ammatikseen, jos heillä on lahjoja siihen. Tai piirrelkööt sarjakuvia tai lukekoot itsensä lääkäriksi, kunhan vain nauttivat siitä, mitä tekevät.

Tai voihan olla niin, että heille työ on vain rahan ansaitsemista varten ja elämän mielekkyys löytyykin omista harrastuksista tai perheestä.

Aika sen näyttää.