keskiviikko 19. lokakuuta 2011

Pienen elämän puolesta

Viime sunnuntaisessa Inhimillisessä tekijässä Marikka Bergman ja Sanna Wicström puhuivat downshiftaamisesta. Ilmiö sinällään on jo vanha, mutta näiden naisten tavassa käsitellä aihetta oli jotain sellaista, joka kosketti minua. Olen aina ajatellut, että downshiftaus eli leppoistaminen on mahdollista ainoastaan hyväosaisille. Heillä on mahdollisuus myydä kalliit kaupunkiasuntonsa ja ostaa rahoilla pieni soma maatila ja sijoittaa loput rahat esim. luomuviljelyn aloittamiseen. Sellaisia ratkaisuja ei todellakaan voi tehdä vuokra-asunnosta saatavalla takuuvuokralla.

Nämä naiset eivät onneksi edusta tuota mediasta tuttua downshiftaajatyyppiä, joka ainakin näennäisesti on hypännyt ulos urbaanista oravanpyörästä, mutta joka on haalinut huomaamattakin ympärilleen uusia, mittavia haasteita ja projekteja. Bergman puhuu oikeasti vaatimattoman ja tapahtumaköyhän elämän puolesta, johon sisältyy vähemmän suorittamista ja enemmän armollisuutta itseään kohtaan. Hänen ajatuksiaan voi lukea lisää Pientä elämää etsimässä -blogista.

Downshiftaus ei tarkoita itselleen tärkeistä asioista luopumista. Jos tykkää työstään, sitä saa edelleen tehdä. Mutta se ei tarkoita, että kaikki liikenevä aika pitäisi uhrata työnteolle, vaan että jää aikaa tehdä myös jotain muuta mielekästä. Uraputkessa ponnisteleva Sanna Wickström saattoi tulla kotiin vasta iltakahdeksalta ja voipuneena katsoa pihassa marjoja tihkuvia pensaita. Häntä harmitti, kun aika ei riittänyt oman pihan sadon korjaamiseen. Siksi hän ryhtyi yrittäjäksi, jotta voisi paremmin säädellä omaa ajankäyttöään ja tehdä töitä vain sen verran, että saa kiinteät kulut maksettua. Nyt hän ylläpitää Hidasta elämää -sivustoa.

Meidän perheemme elää vaatimatonta ja ulkoisesti tapahtumaköyhää elämää. Me emme reissaa emmekä harrasta. Kaikki vapaa-aika kuluu lähinnä kotinurkissa nuohoten. Palkkatyöllä ansaittu raha kuluu pääasiassa asumiseen ja elämiseen. Ylimääräisillä rahoilla hankitaan jotain uutta ja kivaa kotiin, järjestetään juhlat omalle lähipiirille tai tehdään reissu sukulaisten luo Helsinkiin.

Minä nautin työstäni ja toisinaan päivät venyvät pitkiksi työpaikalla, mutta osittain se johtuu siitä, että en halua tuoda enää töitä kotiin. Kotona pitää olla aikaa istua sohvalla, kutoa kaulaliinaa ja lukea kirjoja.

Minulle koulutus ja ammatti eivät koskaan ole olleet statusarvoja. Olen molemmat valinnut sen mukaan, minkä olen kokenut mielekkääksi. Äidinkielen ja kirjallisuuden opettajana minä voin ihan luvallisesti paneutua lukemiseen ja kirjoittamiseen. Se ei ole mistään muusta pois.

Omille lapsilleni en edes osaa suositella mitään ammatteja, toivottavasti hekin osaavat valita sellaisen tien, jonka kulkeminen on mielekästä. Suunnitelkoot vaikka tietokonepelejä ammatikseen, jos heillä on lahjoja siihen. Tai piirrelkööt sarjakuvia tai lukekoot itsensä lääkäriksi, kunhan vain nauttivat siitä, mitä tekevät.

Tai voihan olla niin, että heille työ on vain rahan ansaitsemista varten ja elämän mielekkyys löytyykin omista harrastuksista tai perheestä.

Aika sen näyttää.





tiistai 18. lokakuuta 2011

Voi Gitta!

Kaivopuiston rouva Gitta Helin  kirjoittaa kipakoita kolumneja sunnuntaisin ilmestyvässä Aamulehden Ihmiset-liitteessä. Yleensä ne ovat hauskoja ja viihdyttäviä, mutta tänä sunnuntaina (16.10.2011) hän sai minut ärtymään. Gitta oli nimittäin erittäin huolestunut siitä, miten vähän hänen ystävättärensä "normaaliälyllä varustettu" tytär oli kahden vuoden aikana koulussa oppinut. Vaikka Sofia oli jo ensimmäisestä luokasta asti lukenut englantia, hän kirjoitti piirtämäänsä kuvaan "Ai laav High Heels". Tästä valpastuneena ystävätär oli jatkanut tyttärensä tenttaamista ja kauhistui entisestään. Sofia nimittäin väitti silmät kirkkaina, että Suomen pääkaupunki on Tampere ja Euroopan maita ovat mm. Ranska, Italia, Afrikka ja Amerikka.

Sofia kuulemma tiesi kaiken kierrättämisestä ja lajittelusta ja ihmisten samanarvoisesta kohtelusta. Gitan ja hänen ystävättärensä mielestä ne ovat sellaisia asioita, joita kotien tulisi lapsille opettaa. He suorastaan paheksuvat nykykouluissa harjoitettavaa leppoisaa jutustelua ja arvokasvatusta ja peräänkuuluttavat vanhaa kunnon tiedon jakamista: Euroopan valtioiden ja niiden pääkaupunkien ulkoaopettelua ja englannin kielen kielioppia ja oikeinkirjoitusta, mikäli ymmärsin heidän kritiikkinsä oikein.

Luettuani jutun, minun oli ihan pakko testata omaa 10-vuotiasta poikaani, joka kielellisten erityisvaikeuksiensa vuoksi opiskelee tietyt oppiaineet pienluokassa erityisopettajan johdolla. Hän on opiskellut vähän yli vuoden englantia kaksi kertaa viikossa suomenkielisessä peruskoulussa. Hän osasi ihan vaivattomasti kirjoittaa pyynnöstäni "I love" ja luetteli Euroopan maista Viron, Ruotsin, Ranskan ja Saksan. Siis vaikka kolmannella luokalla käsiteltiin vasta Suomen maantietoa ja neljännen luokan maantiedon osuus, jossa käsitellään Pohjoismaat, ei ole vielä edes alkanut.

Hmm...

Vika siis täytyy olla jossakin muualla kuin suomalaisen peruskoulun opetusmenetelmissä.
Gitta tosin jättää mainitsematta, käykö hänen ystävättärensä tytär suomenkielistä vai ruotsinkielistä peruskoulua, vaikka en millään jaksaisi uskoa, että silläkään olisi tässä asiassa kovin suurta merkitystä.

Toisaalta, Helsingin Sanomat (18.5.2011) uutisoi keväällä, että suomenruotsalaiset koulut ovat jääneet kauaksi suomenkielisten koulujen taakse PISA-tutkimuksessa. Ehkä seuraavassa kolumnissaan Gitta voisi pohtia, mitä pitäisi tehdä, jotta suomenruotsalaisten koulujen opetuksen taso nousisi suomenkielisten koulujen tasolle.


maanantai 17. lokakuuta 2011

Synttärihumua

Eräs ystäväni päivitteli nykyajan synttärijärjestelyjä. Meidän lapsuudessamme 70-luvulla äiti leipoi ja koristeli kakun alusta alkaen itse ja valmisti siinä sivussa muutkin tarjottavat. Juhlat järjestettiin kotona eikä lapsille mietitty etukäteen mitään sen kummempaa ohjelmaa, he keksivät itse omat leikkinsä. Päivänsankari oli ainoa, joka sai lahjoja; vieraille riitti, että he saivat vatsansa täyteen herkkuja.

Nykyään lastenkutsut järjestetään jossain muualla kuin sankarin kotona ja niissä on usein jokin teema ja siihen sopivaa ohjelmaa. Synttäriherkut ostetaan kaupasta valmiina, ellei äiti ole erityisen innostunut kakkujen ja muiden tarjottavien leipomisesta. Juhlien jälkeen jokainen vieras saa oman pienen muistolahjan mukaan.

Lastenkutsujen järjestäminen on kivaa, vaikka niihin nykyään saakin uppoamaan rahaa ja aikaa paljon enemmän kuin ennen vanhaan. Koska perheet eivät enää järjestä yhtä usein suuria sukujuhlia kuin aikaisemmin, on tärkeää, että perheessä juhlitaan kunnolla edes muutaman kerran vuodessa. Teini-ikäiset eivät enää välttämättä kauheasti piittaa äidin järjestämistä kutsuista, vaan he haluavat järjestää omat bileensä omalla porukallaan. He käyvät ehkä elokuvissa yhdessä ja sitten pitsalla tai hampurilaisille. Täysi-ikäiset juhlistavat vuosiensa karttumista yleensä ravintolassa. Sinnekään omat vanhemmat ovat tuskin tervetulleita.

Siksi olikin aika hämmentävää lukea Aamulehdestä (9.10.2011) Jenni Ahonkiven tyttärilleen järjestämistä syntymäpäiväjuhlista. Juhlat järjestettiin tamperelaisessa ravintolassa. Niiden teemaksi oli valittu venetsialaiset naamiaiset. Sankarittarien puvut oli valinnut palkattu stailisti ja italialaiset kasvomaskit oli tilattu Venetsiasta. Juhlissa esiintyi kolme balettitanssijaa. Juhlien budjetti oli noin 10 000 euroa, sen lisäksi 18-vuotias Alexiina sai lahjaksi SL-sarjan Mercedes Benzin, isosisko Krista sai 25-vuotislahjakseen Cartierin sormuksen Pariisista.

Jenni Ahonkiven mielestä on tärkeää, että myös nuoret voivat juhlia näyttävästi ja verkostoitua. Juhliin oli kutsuttu noin parisataa tyttöjen ystävää työ-, koulu-, tennis-, cheerleader- ja ratsastuspiireistä.

Eräässä hypervanhemmuudesta kertovassa dokumentissa amerikkalainen äiti halusi juhlia tyttärensä merkittävää saavutusta järjestämällä hänelle suuret juhlat. Tyttö täytti nimittäin yhden vuoden! Ymmärrän, että se on oikeasti merkittävä saavutus niissä maissa, joissa on korkea lapsikuolleisuus, mutta että USAssa...

Jenni Ahonkivikin haluaa juhlia näyttävästi, eikä siinä ole mitään pahaa. Mutta onko synttäreiden tarkoitus todellakin olla verkostoitumistilaisuus? Kuinka monen kutsuvieraan kanssa tytöt oikeasti ehtivät illan aikana jutella? Ja miksi ihmeessä syntymäpäiväjuhlista täytyi kirjoittaa maakunnan suurimmassa sanomalehdessä?

No, kukin taaplaa tyylillään. Meillä järjestetään retrosynttäreitä vastaisuudessakin, siis itseleivottua kakkua ja pizzaa, shipsejä ja kaupan keksejä, lahjoja annetaan vain synttärisankarille ja lapset saavat leikkiä vapaasti.








sunnuntai 16. lokakuuta 2011

Hypervanhemmuus

Kukapa vanhempi ei haluaisi tarjota parasta lapselleen? Joillekin siitä on tullut jopa elämänpituinen missio. Carl Honore kutsuu tällaisia vanhempia hypervanhemmiksi. He ovat ottaneet asiakseen raivata kaikki esteet lapsensa menestyksen tieltä ja säästää heidät pettymyksiltä. Hypervanhemmuus ei kuitenkaan lisää lasten ja nuorten onnellisuutta: vaikka jälkikasvuun satsataan nykyään enemmän kuin koskaan aikaisemmin historian aikana, siitä huolimatta yhä useampi yliopisto-opiskelija voi psyykkisesti huonommin kuin aikaisemmin.

Hypervanhemmat tekevät tietämättään valtavan karhunpalveluksen lapsilleen. Ohjaillessaan voimakkaasti lapsensa ja nuorensa elämää he viivästyttävät tämän normaalia kehitystä.  Suurin osa lapsista haluaa tehdä vanhempansa onnellisiksi ja vastata heidän odotuksiinsa. Nuoret tekevät tosissaan töitä koulussa ja harrastuksiensa parissa, jotta eivät tuottaisi pettymystä vanhemmilleen. Vanhemmat arvostavat lastensa ponnisteluja ja kehuvat ja kannustavat heitä. Kehuminen saa kuitenkin jotkut nuoret stressaantumaan vain entisestään, sillä heidän on kaikin tavoin pystyttävä säilyttämään saavutettu taso tai jopa hieman parantamaan sitä. Jotkut nuoret saattavat kokea, että mikään ei koskaan riitä ja he alkavat oireilla psyykkisesti.



Hypervanhempien huolenpito ei välttämättä lopu valmistumiseen. Työnantajien hämmästykseksi vanhemmat saattavat tulla jopa lapsensa työpaikalle järjestämään hänen työpöytäänsä. Ovatpa jotkut valmiita jopa neuvottelemaan lapsen työsuhde-eduista ja palkkauksesta heidän puolestaan. Ennen tällaisille mammanpojille tai lellikkitytöille oli tapana naureskella, mutta osa nykynuorista on niin tottuneita olemaan vanhempien passattavana, että he eivät koe sen olevan edes outoa.


Missä menee normaalin, huolehtivan vanhemmuuden ja hypervanhemmuuden raja?

Oma vanhemmuuteni oli testissä pari viikkoa sitten.

Vanhin poikani täytti juuri 15 vuotta. Viime vuonna hän oli työharjoittelussa kolme päivää isäpuolensa työpaikalla. Tuon paikan hänen isäpuolensa varmisti hänelle. Se tuntui silloin luontevalta. Tänä vuonna työharjoittelua on kaksi viikkoa. Koulun opo suositteli pojalleni erästä työpaikkaa, johon meillä kenellekään ei ollut valmiita suhteita. Vaikka paikka oli alustavasti varattu pojalleni, kehotin häntä ottamaan itsekin yhteyttä esim. sähköpostitse ja varmistaa, että hän on tulossa harjoitteluun. Poikani piti ehdotustani hieman outona, mutta otti sitten työpaikkaan yhteyttä. He sopivat puhelimessa, että hän menee käymään työpaikalla seuraavana torstaina.

Torstaiaamuna mainitsin ohimennen, että voisi olla hyvä, jos hiukset olisivat puhtaat, kun menee ensimmäisen kerran näyttäytymään esimiehelleen. Ehdotin myös, että hän varmistaisi sähköpostilla ajan, milloin on menossa ja antaisi samalla oman puhelinnumeronsa, jos työnantajalle tuleekin joku yllättävä este. Poika teki niin kuin suosittelin. Olimme sopineet, että hakisin hänet koululta ja menisimme yhdessä katsomaan, missä työpaikka on. Kun sitten olimme löytäneet oikean rakennuksen, toivotin alaovella hyvää onnea ja menin odottelemaan läheiseen ostoskeskukseen. Kymmenen minuutin päästä tapasin siellä innostuneen ja tyytyväisen 15-vuotiaan, joka oli hoitanut tutustumiskäynnin itsenäisesti.

Myönnän, että olisin voinut ihan helposti perustella itselleni sen, että olisin mennyt poikani mukaan tutustumaan työpaikkaan. Minähän olisin vain ollut kiinnostunut siitä, millaiseen työpaikkaan hän on menossa. Ehkä olisin siinä heittänyt muutaman äidillisen kommentin poikani ominaisuuksista. Olenhan hänen äitinsä! Kuka muu muka voisi tuntea hänet paremmin kuin minä?

Ymmärrän tavallaan hypervanhemmuutta. Tiedän hyvin tunteen, kun tekisi mieli tehdä asiat itse, koska silloin ne sujuvat nopeammin ja paremmin. Itsenäisyyteen kasvattaminen vaatii pitkää pinnaa kasvattajalta: täytyy sietää hitautta ja sitä, että jotkut asiat tehdään ihan toisella tavalla kuin itse ne tekisi. Joskus on sallittava epäonnistumiset ja pettymyksetkin, sillä parhaiten ihminen oppii vain omista virheistään ja onnistumisistaan.

Kun nuori saa suunnitella ja toteuttaa asioita itse, hänen itseluottamuksensa kasvaa. Silloin hänestä kehittyy tasapainoinen aikuinen, joka osaa raivata tai tasoittaa itse esteet oman menestyksensä tieltä.