torstai 3. maaliskuuta 2011

"Köyhää kamaa"


”Miks’ meillä on noin köyhä telkkari?” kyselee kymppivuotiaamme närkästyneenä. Hän selailee mielellään huonekaluliikkeiden katalogeja ja tekee ehdotuksia siitä, millaisen keittiön mekin voisimme hankkia. Kun hän sisustaa omaa virtuaalihuoneistoansa, se on kuin suoraan TV:n sisustusohjelmista: olohuoneessa on iso taulutelkkari, divaanisohva ja takka. On hienoa, että pojalla on unelmia!

Minäkin olen aina tykännyt sisustaa. Kaveripiirissä olen tunnettu siitä, että puolen vuoden välein vaihdan huonekalujen järjestystä olohuoneessa. Verhojen ja koristetyynyjen sävyt vaihtuvat kausittain.

Ensimmäisestä omasta kodistani lähtien ongelmana on ollut se, että olen aina asunut vanhojen, muilta perittyjen tavaroiden keskellä. Minulla ei ole koskaan ollut varaa viedä vanhoja kamoja kierrätykseen tai kaatopaikalle ja ostaa kerralla uutta kalustoa, vaan olen hankkinut uutta tavara kerrallaan. Uudesta keittiön pöydästä ehdin haaveilla useamman vuoden. Vanhan pöydän olin saanut sisareni miesystävän äidiltä vuosituhannen alussa. Edellisen uuden sohvani ostin 12 vuotta sitten ja tätä uutta sohvaa olin katsellut katalogista ainakin jo pari vuotta. Seuraavaksi haaveilen täydentäväni kirjahyllyjäni päätylevyillä ja ovilla. Mutta meillä on vieläkin paljon kaikkea ”köyhää kamaa”, kuten poikani asian ilmaisee.

Kymppivuotiaan näkökulmasta kaikki vanha on köyhää. Kännykät köyhtyvät parissa vuodessa,
kuvaputkitelkkari on suorastaan nolo, isoäidiltäni peritty kokopuinen kirjakaappi joutaisi kokonaan kaatopaikalle tai polttopuiksi.

Kieltämättä välillä tuntuu, että monilla alle kolmekymppisillä on hieman samantyyppinen asenne tavaroihin. Kun he ostavat ensimmäisen asuntonsa, sen täytyy olla uusi ja tarpeeksi iso. Ja jos asunto on uusi ja hieno, ei sitä tietenkään voi täyttää vanhoilla ja "köyhillä kamoilla", vaan nekin pitää hankkia uusina.  

Uudet tavarat ovat nuorille statussymboleja ja ne viestittävät ulkoisesta menestyksestä.  Jo alakouluikäiset arvottavat oman ja kavereidensa perheen statusarvon materiaalisilla arvoilla. Jonkun kaverin perhe on rikas, koska heillä on iso taulutelevisio puhumattakaan sellaisesta perheestä, joka asuu omakotitalossa.

On tärkeää, että nuorilla on unelmia. Mutta mielestäni on myös tärkeää, että noiden unelmien eteen täytyy myös ponnistella. Onneksi sama pätee virtuaalimaailmassa, jossa poikani rakentelee omaa unelmiensa kotia. Uusia tavaroita voi hankkia vain silloin, kun on tarpeeksi virtuaalikolikoita niiden maksamiseen. Ainakaan vielä, siellä ei ole olemassa pankkia, josta voisi nostaa isoja lainoja. Tavaroita voi myös laittaa kierrätykseen ja niitä voi vaihtaa toisten kanssa. Vanhoilla, myynnistä poistetuilla tavaroilla on keräilyarvo, jolloin niistä tulee jopa arvokkaita. Ehkä muutaman vuoden päästä poikani jo huomaa, että oma kotimmekin onkin "köyhien kamojen" sijasta täynnä kiehtovia keräilytavaroita, jotka hän haluaa ehdottomasti säilyttää.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti