lauantai 5. maaliskuuta 2011

Tyylikkäästi köyhäillen


Takuu-säätiö on huolestunut nuorten jättisuurista asuntolainoista. Nuorten ottamien asuntolainojen summa on lähes kaksinkertaistunut kymmenessä vuodessa. Vielä 2000-luvun alussa nuorilla oli lainaa keskimäärin 40 000 euroa / henkilö, kun nyt summa on jo 70 000 euroa. Monilla nuorilla on asuntolainan lisäksi mm. opintolainaa ja muita kulutusluottoja maksamatta. Takuu-säätiön mukaan odotettavissa on asuntolainatragedioita. Jotkut nuoret ovatkin jo joutuneet laittamaan asuntonsa myyntiin, koska he eivät selviä lainojensa hoidosta. (Kauppalehti.fi 28.2.2011)

Oman kodin myyminen ja hankitusta omaisuudesta luopuminen on tuskallista ja sitä tuskaa lisää entisestään se, että ylivelkaantuminen koetaan usein häpeäksi ja leimaavaksi. Pahimmassa tapauksessa tuota leimaa on kannettava vuosia, jos nuori samassa rytäkässä menettää luottotietonsa. Monissa tilanteissa luottotiedottomana tuntee itsensä B-luokan kansalaiseksi, varsinkin jos on aikaisemmin tottunut vinguttelemaan muovikortteja huolettomasti.

Onneksi jotkut osaavat nähdä taloudellisessa ahdingossa myös valoisia puolia. 

Alexander Von Schönburgin mukaan taloudellista ja sosiaalista alamäkea voi lasketella jopa tyylikkäästi. Tämän saksalaisen kreivin perheellä on siitä jopa viidensadan vuoden kokemus. Hänen molemmat vanhempansa joutuivat lapsuudessaan pakenemaan Länteen kommunistien puhdistuksia. Koko aikuisikänsä he olivat tottuneet aatelisista sukujuuristaan huolimatta elämään äärimmäisen säästeliäästi. Perhe ei tehnyt koskaan lomamatkoja, isä ajeli Ladalla ja käytti moneen kertaan paikattua puvuntakkia. Kuitenkin heidän asuntonsa oli aina tyylikkäästi sisustettu, kiitos puristepuihin niitattujen kankaiden ja kauniiden peitteiden alle piilotettujen Ikea-huonekalujen.

Schönburgin kirja Tyylikkään köyhäilyn taito on ollut Saksassa jättimenestys ja se on käännetty yhdeksälle kielelle.

Vaikka saksalaisen aatelisen uusköyhän elämänpiiri poikkeaa huomattavasti suomalaisen keskiluokkaisen tai työläistaustaisen ylivelkaantuneen elämänpiiristä, voi teoksesta joka tapauksessa napata muutamia varteenotettavia oivalluksia.

Kulttuurissamme rikkaaksi mielletään ihminen, jolla on paljon rahaa käytettävissään ja joka myös haluaa näyttää sen. Nykyisin alempaan keskiluokkaankin kuuluvien ihmisten tulot voivat olla todella huomattavat. Usein he kuitenkin kuluttavat suuria summia sellaisiin hyödykkeisiin, jotka menettävät arvonsa nopeasti.

Schönburgin mukaan todellinen rikkaus ei suinkaan synny kaiken kattavasta turhauttavasta kulutusvimmasta vaan siitä, että pystyy löytämään itselleen sopivan, kuluttamisesta riippumattoman elämäntyylin.

Pienikin asunto voi olla tyylikkäämpi kuin avara, mauton kattohuoneisto. Kamalimpia asuntoja hänen mukaansa ovat sellaiset, joissa on nimekkäiden suunnittelijoiden kalliita huonekaluja yhdistettyinä hienoimpiin teknisiin vempaimiin. Noissa asunnoissa jättimäiset taulutelevisiot toimivat nykyaikaisina kotialttareina, joiden mukaan on saatettu muokata koko olohuoneen sisustus. Schönburgin mukaan asunnon kauneus ei riipu siitä, kuinka paljon siihen ja sen sisustukseen on sijoitettu rahaa, vaan siitä, kuinka siellä otetaan vieraita vastaan. Oikeasti rikas on sellainen, jonka asunto on ystävien kohtaamispaikka.

Schönburgin mukaan myös ”hienosti ulkona syöminen” ja ns. elämysgastronomia, kalliit kuntoklubijäsenyydet, oma auto ja lomamatkat ovat turhaa ylellisyyttä. Jos on valmis priorisoimaan todelliset tarpeensa ja vapauttamaan itsensä kaikesta turhanaikaisesta käyttäytymisestä, jolla on aikaisemmin ylikuormittanut elämänsä, jää aikaa paneutua sellaisiin asioihin, joihin todella kokee intohimoa. Jos ei koukuta itseään esim. sosiaalisen median palveluihin tai TV:n ikuisuussaippuasarjoihin, jää aikaa esim. lueskella kirjoja tai käydä hiihtolenkillä ilman että normaalielämään pitäisi raivata niille tietoisesti tilaa.

Mutta pitääkö sitten ihan kaikesta ylellisyydestä luopua? Eikö elämässä saisi olla mitään luksusta? Päinvastoin! Ainahan voi unelmoida kaikenlaisesta ylellisyydestä ja luksuksesta, ja niin kannattaa ehdottomasti tehdäkin.

On nimittäin tieteellisesti todistettu, että jo pelkästään jonkun mukavan asian odotus saa aikaan mielihyvää aiheuttavan välittäjäaineen dopamiinin erityksen, kun taas tuon hartaasti odotetun asian täyttyminen ei aiheuta aivoissa mitään muuta mitattavaa reaktiota. Siksi pelkästään matkalla oleminen on monesti miellyttävämpää kuin päämäärän saavuttaminen.

Paras tae onnellisuudelle lienee se, että antaa luvan itselleen haaveilla, mutta pyrkii samaan aikaan elämään sillä tavalla, että voi olla tyytyväinen elämäänsä juuri tässä ja nyt.

Ai mitä se minun kohdallani voisi tarkoittaa?
Olen äärimmäisen onnellinen juuri nyt siitä, että minulla on kodissani oma miellyttävä nurkkaus, jossa voin lueskella ja kirjoitella kiireettömästi ja siitä, että minulla on oikeasti aikaa vain olla, lueskella ja kirjoitella.

Mistäkö sitten haaveilen? Kolmentoista viikon päästä alkavasta pitkästä, ohjelmoimattomasta kesälomasta. Suurin aineellisin haaveeni on Volvo CX 60, jonka aion hankkia itselleni yhdeksän vuoden päästä 50-vuotislahjaksi. Tuo unelma on juuri sopivan kaukainen, jotta juuri nyt minun ei tarvitse edes sen eteen kovasti ponnistella, vaan voin hyvillä mielin elää päivän kerrallaan ja nauttia kaikesta siitä, mitä minulla jo nyt ympärilläni on.

torstai 3. maaliskuuta 2011

"Köyhää kamaa"


”Miks’ meillä on noin köyhä telkkari?” kyselee kymppivuotiaamme närkästyneenä. Hän selailee mielellään huonekaluliikkeiden katalogeja ja tekee ehdotuksia siitä, millaisen keittiön mekin voisimme hankkia. Kun hän sisustaa omaa virtuaalihuoneistoansa, se on kuin suoraan TV:n sisustusohjelmista: olohuoneessa on iso taulutelkkari, divaanisohva ja takka. On hienoa, että pojalla on unelmia!

Minäkin olen aina tykännyt sisustaa. Kaveripiirissä olen tunnettu siitä, että puolen vuoden välein vaihdan huonekalujen järjestystä olohuoneessa. Verhojen ja koristetyynyjen sävyt vaihtuvat kausittain.

Ensimmäisestä omasta kodistani lähtien ongelmana on ollut se, että olen aina asunut vanhojen, muilta perittyjen tavaroiden keskellä. Minulla ei ole koskaan ollut varaa viedä vanhoja kamoja kierrätykseen tai kaatopaikalle ja ostaa kerralla uutta kalustoa, vaan olen hankkinut uutta tavara kerrallaan. Uudesta keittiön pöydästä ehdin haaveilla useamman vuoden. Vanhan pöydän olin saanut sisareni miesystävän äidiltä vuosituhannen alussa. Edellisen uuden sohvani ostin 12 vuotta sitten ja tätä uutta sohvaa olin katsellut katalogista ainakin jo pari vuotta. Seuraavaksi haaveilen täydentäväni kirjahyllyjäni päätylevyillä ja ovilla. Mutta meillä on vieläkin paljon kaikkea ”köyhää kamaa”, kuten poikani asian ilmaisee.

Kymppivuotiaan näkökulmasta kaikki vanha on köyhää. Kännykät köyhtyvät parissa vuodessa,
kuvaputkitelkkari on suorastaan nolo, isoäidiltäni peritty kokopuinen kirjakaappi joutaisi kokonaan kaatopaikalle tai polttopuiksi.

Kieltämättä välillä tuntuu, että monilla alle kolmekymppisillä on hieman samantyyppinen asenne tavaroihin. Kun he ostavat ensimmäisen asuntonsa, sen täytyy olla uusi ja tarpeeksi iso. Ja jos asunto on uusi ja hieno, ei sitä tietenkään voi täyttää vanhoilla ja "köyhillä kamoilla", vaan nekin pitää hankkia uusina.  

Uudet tavarat ovat nuorille statussymboleja ja ne viestittävät ulkoisesta menestyksestä.  Jo alakouluikäiset arvottavat oman ja kavereidensa perheen statusarvon materiaalisilla arvoilla. Jonkun kaverin perhe on rikas, koska heillä on iso taulutelevisio puhumattakaan sellaisesta perheestä, joka asuu omakotitalossa.

On tärkeää, että nuorilla on unelmia. Mutta mielestäni on myös tärkeää, että noiden unelmien eteen täytyy myös ponnistella. Onneksi sama pätee virtuaalimaailmassa, jossa poikani rakentelee omaa unelmiensa kotia. Uusia tavaroita voi hankkia vain silloin, kun on tarpeeksi virtuaalikolikoita niiden maksamiseen. Ainakaan vielä, siellä ei ole olemassa pankkia, josta voisi nostaa isoja lainoja. Tavaroita voi myös laittaa kierrätykseen ja niitä voi vaihtaa toisten kanssa. Vanhoilla, myynnistä poistetuilla tavaroilla on keräilyarvo, jolloin niistä tulee jopa arvokkaita. Ehkä muutaman vuoden päästä poikani jo huomaa, että oma kotimmekin onkin "köyhien kamojen" sijasta täynnä kiehtovia keräilytavaroita, jotka hän haluaa ehdottomasti säilyttää.