lauantai 19. marraskuuta 2011

Hurjia juttuja

Kaksi toijalalaista 13-vuotiasta tyttöa pahoinpitelivät raa'asti samanikäisen tytön lokakuun alussa. (AL 7.10.2011) Tytöt kävivät entuudestaan tutun tytön kimppuun, kaatoivat hänet maahan, hakkasivat ja potkivat   häntä päähän ja eri puolille kehoa. He kuvasivat tapahtuman omilla kännykkäkameroillaan.

Poliisin mukaan tyttöjen välillä ei ollut mitään vanhoja kaunoja. Erityisen julmalta kuulostaa myös se, että pahoinpitely kesti useita minuutteja ja tekijät antoivat uhrinsa välillä nousta jaloilleen, minkä jälkeen he kävivät uudestaan tämän kimppuun. Pahoinpidelty tyttö pääsi omin voimin kotiin ja hänet vietiin välittömästi ensiapuun.

Toijalan yhteiskoulun rehtori Jukka Oksa ei voi kommentoida tapausta Aamulehden (17.10.2011) haastattelussa, koska hän ei virallisesti edes tiedä kouluajan ulkopuolella tapahtuneesta asiasta. Rehtorin mukaan Toijalassa on ollut koko syksyn kovin levotonta. Valkeakosken poliisilaitoksen tutkinnanjohtaja Joni Länsipuro kertoo, että alaikäisistä on tehty tänä syksynä poikkeuksellisen paljon rikosilmoituksia. Mitään syytä sille, miksi kahinointia on niin paljon juuri tänä syksynä, ei rehtori eikä rikoskomisario osaa kertoa. Toimittajien tavoittamat koulun vanhempainyhdistyksen jäsenetkään eivät halunneet puhua asiasta julkisesti.

Vaikka asiaa ei haluta käsitellä julkisuudessa, nuorten kanssa tekemisissä olevat viranomaiset aikovat pitää palaverin tilanteesta. Rehtorin mukaan nyt olisi aika pysähtyä ja herätellä myös vanhempia, sillä Toijalassa tapahtuu hurjia juttuja. Paikallisen verkkojulkaisun mukaan nuoret ovat tehteet ilkivaltaa mm. lasten leikkipuistoissa ja paikallisen liikennemyymälän tiloissa.

Kiitos jämptin rehtorin, toijalalaistytön pahoinpitelyä eikä muitakaan nuorten rötöstelyjä ole reposteltu iltapäivälehtien sivuilla. On kuitenkin enemmän kuin toivottavaa, että rehtorin viesti on mennyt asiallisella uutisoinnilla perille ja vanhemmat heräävät huomaamaan, mitä nuoriso vapaa-ajallaan touhuaa. Vaikenemalla hurjille jutuille ei nimittäin saada stoppia.

Asiat eivät myöskään muutu, jos niistä vain avautuu paikallislehden yleisönosastopalstalla. Häiriköinnit ja pahoinpitelyt eivät vähene, vaikka niistä julkisuudessa reviteltäisiin kuinka suuria ja raflaavia otsikoita.

Hurjille jutuille saadaan stoppi, jos kaikenlaiseen ilkivaltaan ja väkivaltaan puututaan välittömästi. Eikä asioihin puuttuminen ole ainoastaan huoltajien ja opettajien vastuulla. Mitä nuoremmasta lapsesta on kyse, sitä matalammalla kynnyksellä meistä jokainen satunnainen ohikulkijakin voi puuttua kaikenlaiseen huonoon käytökseen. Esim. pahanteossa olevat 10-vuotiaat pojankoltiaiset voi naapurinsetä tai -tätikin saada vielä ruotuun, muutamaa vuotta vanhempien ojentamiseen voi olla syytä jo soittaa poliisit paikalle. Nuorille on annettava jokin selkeä merkki siitä, että heidät ja heidän tekosensa huomataan ja vääristä teoista tulee aina seuraamuksia. Vanha kunnon kotiaresti puree sekä 10- että 15-vuotiaaseen.

Ja jos omat ja lähiverkoston keinot loppuvat, apua pitää uskaltaa hakea esimerkiksi koulukuraattorilta tai perheneuvolasta. Pahinta, mitä nuorelle voi tehdä, on jättää reagoimatta hänen tekoihinsa. Mediahiljaisuudesta huolimatta uskon, että toijalastyttöjen julmaa tekoa ei ole lakaistu maton alle, vaan sekä tytöt että heidän vanhempansa ovat saaneet tukea käsitellä asiaa.

keskiviikko 19. lokakuuta 2011

Pienen elämän puolesta

Viime sunnuntaisessa Inhimillisessä tekijässä Marikka Bergman ja Sanna Wicström puhuivat downshiftaamisesta. Ilmiö sinällään on jo vanha, mutta näiden naisten tavassa käsitellä aihetta oli jotain sellaista, joka kosketti minua. Olen aina ajatellut, että downshiftaus eli leppoistaminen on mahdollista ainoastaan hyväosaisille. Heillä on mahdollisuus myydä kalliit kaupunkiasuntonsa ja ostaa rahoilla pieni soma maatila ja sijoittaa loput rahat esim. luomuviljelyn aloittamiseen. Sellaisia ratkaisuja ei todellakaan voi tehdä vuokra-asunnosta saatavalla takuuvuokralla.

Nämä naiset eivät onneksi edusta tuota mediasta tuttua downshiftaajatyyppiä, joka ainakin näennäisesti on hypännyt ulos urbaanista oravanpyörästä, mutta joka on haalinut huomaamattakin ympärilleen uusia, mittavia haasteita ja projekteja. Bergman puhuu oikeasti vaatimattoman ja tapahtumaköyhän elämän puolesta, johon sisältyy vähemmän suorittamista ja enemmän armollisuutta itseään kohtaan. Hänen ajatuksiaan voi lukea lisää Pientä elämää etsimässä -blogista.

Downshiftaus ei tarkoita itselleen tärkeistä asioista luopumista. Jos tykkää työstään, sitä saa edelleen tehdä. Mutta se ei tarkoita, että kaikki liikenevä aika pitäisi uhrata työnteolle, vaan että jää aikaa tehdä myös jotain muuta mielekästä. Uraputkessa ponnisteleva Sanna Wickström saattoi tulla kotiin vasta iltakahdeksalta ja voipuneena katsoa pihassa marjoja tihkuvia pensaita. Häntä harmitti, kun aika ei riittänyt oman pihan sadon korjaamiseen. Siksi hän ryhtyi yrittäjäksi, jotta voisi paremmin säädellä omaa ajankäyttöään ja tehdä töitä vain sen verran, että saa kiinteät kulut maksettua. Nyt hän ylläpitää Hidasta elämää -sivustoa.

Meidän perheemme elää vaatimatonta ja ulkoisesti tapahtumaköyhää elämää. Me emme reissaa emmekä harrasta. Kaikki vapaa-aika kuluu lähinnä kotinurkissa nuohoten. Palkkatyöllä ansaittu raha kuluu pääasiassa asumiseen ja elämiseen. Ylimääräisillä rahoilla hankitaan jotain uutta ja kivaa kotiin, järjestetään juhlat omalle lähipiirille tai tehdään reissu sukulaisten luo Helsinkiin.

Minä nautin työstäni ja toisinaan päivät venyvät pitkiksi työpaikalla, mutta osittain se johtuu siitä, että en halua tuoda enää töitä kotiin. Kotona pitää olla aikaa istua sohvalla, kutoa kaulaliinaa ja lukea kirjoja.

Minulle koulutus ja ammatti eivät koskaan ole olleet statusarvoja. Olen molemmat valinnut sen mukaan, minkä olen kokenut mielekkääksi. Äidinkielen ja kirjallisuuden opettajana minä voin ihan luvallisesti paneutua lukemiseen ja kirjoittamiseen. Se ei ole mistään muusta pois.

Omille lapsilleni en edes osaa suositella mitään ammatteja, toivottavasti hekin osaavat valita sellaisen tien, jonka kulkeminen on mielekästä. Suunnitelkoot vaikka tietokonepelejä ammatikseen, jos heillä on lahjoja siihen. Tai piirrelkööt sarjakuvia tai lukekoot itsensä lääkäriksi, kunhan vain nauttivat siitä, mitä tekevät.

Tai voihan olla niin, että heille työ on vain rahan ansaitsemista varten ja elämän mielekkyys löytyykin omista harrastuksista tai perheestä.

Aika sen näyttää.





tiistai 18. lokakuuta 2011

Voi Gitta!

Kaivopuiston rouva Gitta Helin  kirjoittaa kipakoita kolumneja sunnuntaisin ilmestyvässä Aamulehden Ihmiset-liitteessä. Yleensä ne ovat hauskoja ja viihdyttäviä, mutta tänä sunnuntaina (16.10.2011) hän sai minut ärtymään. Gitta oli nimittäin erittäin huolestunut siitä, miten vähän hänen ystävättärensä "normaaliälyllä varustettu" tytär oli kahden vuoden aikana koulussa oppinut. Vaikka Sofia oli jo ensimmäisestä luokasta asti lukenut englantia, hän kirjoitti piirtämäänsä kuvaan "Ai laav High Heels". Tästä valpastuneena ystävätär oli jatkanut tyttärensä tenttaamista ja kauhistui entisestään. Sofia nimittäin väitti silmät kirkkaina, että Suomen pääkaupunki on Tampere ja Euroopan maita ovat mm. Ranska, Italia, Afrikka ja Amerikka.

Sofia kuulemma tiesi kaiken kierrättämisestä ja lajittelusta ja ihmisten samanarvoisesta kohtelusta. Gitan ja hänen ystävättärensä mielestä ne ovat sellaisia asioita, joita kotien tulisi lapsille opettaa. He suorastaan paheksuvat nykykouluissa harjoitettavaa leppoisaa jutustelua ja arvokasvatusta ja peräänkuuluttavat vanhaa kunnon tiedon jakamista: Euroopan valtioiden ja niiden pääkaupunkien ulkoaopettelua ja englannin kielen kielioppia ja oikeinkirjoitusta, mikäli ymmärsin heidän kritiikkinsä oikein.

Luettuani jutun, minun oli ihan pakko testata omaa 10-vuotiasta poikaani, joka kielellisten erityisvaikeuksiensa vuoksi opiskelee tietyt oppiaineet pienluokassa erityisopettajan johdolla. Hän on opiskellut vähän yli vuoden englantia kaksi kertaa viikossa suomenkielisessä peruskoulussa. Hän osasi ihan vaivattomasti kirjoittaa pyynnöstäni "I love" ja luetteli Euroopan maista Viron, Ruotsin, Ranskan ja Saksan. Siis vaikka kolmannella luokalla käsiteltiin vasta Suomen maantietoa ja neljännen luokan maantiedon osuus, jossa käsitellään Pohjoismaat, ei ole vielä edes alkanut.

Hmm...

Vika siis täytyy olla jossakin muualla kuin suomalaisen peruskoulun opetusmenetelmissä.
Gitta tosin jättää mainitsematta, käykö hänen ystävättärensä tytär suomenkielistä vai ruotsinkielistä peruskoulua, vaikka en millään jaksaisi uskoa, että silläkään olisi tässä asiassa kovin suurta merkitystä.

Toisaalta, Helsingin Sanomat (18.5.2011) uutisoi keväällä, että suomenruotsalaiset koulut ovat jääneet kauaksi suomenkielisten koulujen taakse PISA-tutkimuksessa. Ehkä seuraavassa kolumnissaan Gitta voisi pohtia, mitä pitäisi tehdä, jotta suomenruotsalaisten koulujen opetuksen taso nousisi suomenkielisten koulujen tasolle.


maanantai 17. lokakuuta 2011

Synttärihumua

Eräs ystäväni päivitteli nykyajan synttärijärjestelyjä. Meidän lapsuudessamme 70-luvulla äiti leipoi ja koristeli kakun alusta alkaen itse ja valmisti siinä sivussa muutkin tarjottavat. Juhlat järjestettiin kotona eikä lapsille mietitty etukäteen mitään sen kummempaa ohjelmaa, he keksivät itse omat leikkinsä. Päivänsankari oli ainoa, joka sai lahjoja; vieraille riitti, että he saivat vatsansa täyteen herkkuja.

Nykyään lastenkutsut järjestetään jossain muualla kuin sankarin kotona ja niissä on usein jokin teema ja siihen sopivaa ohjelmaa. Synttäriherkut ostetaan kaupasta valmiina, ellei äiti ole erityisen innostunut kakkujen ja muiden tarjottavien leipomisesta. Juhlien jälkeen jokainen vieras saa oman pienen muistolahjan mukaan.

Lastenkutsujen järjestäminen on kivaa, vaikka niihin nykyään saakin uppoamaan rahaa ja aikaa paljon enemmän kuin ennen vanhaan. Koska perheet eivät enää järjestä yhtä usein suuria sukujuhlia kuin aikaisemmin, on tärkeää, että perheessä juhlitaan kunnolla edes muutaman kerran vuodessa. Teini-ikäiset eivät enää välttämättä kauheasti piittaa äidin järjestämistä kutsuista, vaan he haluavat järjestää omat bileensä omalla porukallaan. He käyvät ehkä elokuvissa yhdessä ja sitten pitsalla tai hampurilaisille. Täysi-ikäiset juhlistavat vuosiensa karttumista yleensä ravintolassa. Sinnekään omat vanhemmat ovat tuskin tervetulleita.

Siksi olikin aika hämmentävää lukea Aamulehdestä (9.10.2011) Jenni Ahonkiven tyttärilleen järjestämistä syntymäpäiväjuhlista. Juhlat järjestettiin tamperelaisessa ravintolassa. Niiden teemaksi oli valittu venetsialaiset naamiaiset. Sankarittarien puvut oli valinnut palkattu stailisti ja italialaiset kasvomaskit oli tilattu Venetsiasta. Juhlissa esiintyi kolme balettitanssijaa. Juhlien budjetti oli noin 10 000 euroa, sen lisäksi 18-vuotias Alexiina sai lahjaksi SL-sarjan Mercedes Benzin, isosisko Krista sai 25-vuotislahjakseen Cartierin sormuksen Pariisista.

Jenni Ahonkiven mielestä on tärkeää, että myös nuoret voivat juhlia näyttävästi ja verkostoitua. Juhliin oli kutsuttu noin parisataa tyttöjen ystävää työ-, koulu-, tennis-, cheerleader- ja ratsastuspiireistä.

Eräässä hypervanhemmuudesta kertovassa dokumentissa amerikkalainen äiti halusi juhlia tyttärensä merkittävää saavutusta järjestämällä hänelle suuret juhlat. Tyttö täytti nimittäin yhden vuoden! Ymmärrän, että se on oikeasti merkittävä saavutus niissä maissa, joissa on korkea lapsikuolleisuus, mutta että USAssa...

Jenni Ahonkivikin haluaa juhlia näyttävästi, eikä siinä ole mitään pahaa. Mutta onko synttäreiden tarkoitus todellakin olla verkostoitumistilaisuus? Kuinka monen kutsuvieraan kanssa tytöt oikeasti ehtivät illan aikana jutella? Ja miksi ihmeessä syntymäpäiväjuhlista täytyi kirjoittaa maakunnan suurimmassa sanomalehdessä?

No, kukin taaplaa tyylillään. Meillä järjestetään retrosynttäreitä vastaisuudessakin, siis itseleivottua kakkua ja pizzaa, shipsejä ja kaupan keksejä, lahjoja annetaan vain synttärisankarille ja lapset saavat leikkiä vapaasti.








sunnuntai 16. lokakuuta 2011

Hypervanhemmuus

Kukapa vanhempi ei haluaisi tarjota parasta lapselleen? Joillekin siitä on tullut jopa elämänpituinen missio. Carl Honore kutsuu tällaisia vanhempia hypervanhemmiksi. He ovat ottaneet asiakseen raivata kaikki esteet lapsensa menestyksen tieltä ja säästää heidät pettymyksiltä. Hypervanhemmuus ei kuitenkaan lisää lasten ja nuorten onnellisuutta: vaikka jälkikasvuun satsataan nykyään enemmän kuin koskaan aikaisemmin historian aikana, siitä huolimatta yhä useampi yliopisto-opiskelija voi psyykkisesti huonommin kuin aikaisemmin.

Hypervanhemmat tekevät tietämättään valtavan karhunpalveluksen lapsilleen. Ohjaillessaan voimakkaasti lapsensa ja nuorensa elämää he viivästyttävät tämän normaalia kehitystä.  Suurin osa lapsista haluaa tehdä vanhempansa onnellisiksi ja vastata heidän odotuksiinsa. Nuoret tekevät tosissaan töitä koulussa ja harrastuksiensa parissa, jotta eivät tuottaisi pettymystä vanhemmilleen. Vanhemmat arvostavat lastensa ponnisteluja ja kehuvat ja kannustavat heitä. Kehuminen saa kuitenkin jotkut nuoret stressaantumaan vain entisestään, sillä heidän on kaikin tavoin pystyttävä säilyttämään saavutettu taso tai jopa hieman parantamaan sitä. Jotkut nuoret saattavat kokea, että mikään ei koskaan riitä ja he alkavat oireilla psyykkisesti.



Hypervanhempien huolenpito ei välttämättä lopu valmistumiseen. Työnantajien hämmästykseksi vanhemmat saattavat tulla jopa lapsensa työpaikalle järjestämään hänen työpöytäänsä. Ovatpa jotkut valmiita jopa neuvottelemaan lapsen työsuhde-eduista ja palkkauksesta heidän puolestaan. Ennen tällaisille mammanpojille tai lellikkitytöille oli tapana naureskella, mutta osa nykynuorista on niin tottuneita olemaan vanhempien passattavana, että he eivät koe sen olevan edes outoa.


Missä menee normaalin, huolehtivan vanhemmuuden ja hypervanhemmuuden raja?

Oma vanhemmuuteni oli testissä pari viikkoa sitten.

Vanhin poikani täytti juuri 15 vuotta. Viime vuonna hän oli työharjoittelussa kolme päivää isäpuolensa työpaikalla. Tuon paikan hänen isäpuolensa varmisti hänelle. Se tuntui silloin luontevalta. Tänä vuonna työharjoittelua on kaksi viikkoa. Koulun opo suositteli pojalleni erästä työpaikkaa, johon meillä kenellekään ei ollut valmiita suhteita. Vaikka paikka oli alustavasti varattu pojalleni, kehotin häntä ottamaan itsekin yhteyttä esim. sähköpostitse ja varmistaa, että hän on tulossa harjoitteluun. Poikani piti ehdotustani hieman outona, mutta otti sitten työpaikkaan yhteyttä. He sopivat puhelimessa, että hän menee käymään työpaikalla seuraavana torstaina.

Torstaiaamuna mainitsin ohimennen, että voisi olla hyvä, jos hiukset olisivat puhtaat, kun menee ensimmäisen kerran näyttäytymään esimiehelleen. Ehdotin myös, että hän varmistaisi sähköpostilla ajan, milloin on menossa ja antaisi samalla oman puhelinnumeronsa, jos työnantajalle tuleekin joku yllättävä este. Poika teki niin kuin suosittelin. Olimme sopineet, että hakisin hänet koululta ja menisimme yhdessä katsomaan, missä työpaikka on. Kun sitten olimme löytäneet oikean rakennuksen, toivotin alaovella hyvää onnea ja menin odottelemaan läheiseen ostoskeskukseen. Kymmenen minuutin päästä tapasin siellä innostuneen ja tyytyväisen 15-vuotiaan, joka oli hoitanut tutustumiskäynnin itsenäisesti.

Myönnän, että olisin voinut ihan helposti perustella itselleni sen, että olisin mennyt poikani mukaan tutustumaan työpaikkaan. Minähän olisin vain ollut kiinnostunut siitä, millaiseen työpaikkaan hän on menossa. Ehkä olisin siinä heittänyt muutaman äidillisen kommentin poikani ominaisuuksista. Olenhan hänen äitinsä! Kuka muu muka voisi tuntea hänet paremmin kuin minä?

Ymmärrän tavallaan hypervanhemmuutta. Tiedän hyvin tunteen, kun tekisi mieli tehdä asiat itse, koska silloin ne sujuvat nopeammin ja paremmin. Itsenäisyyteen kasvattaminen vaatii pitkää pinnaa kasvattajalta: täytyy sietää hitautta ja sitä, että jotkut asiat tehdään ihan toisella tavalla kuin itse ne tekisi. Joskus on sallittava epäonnistumiset ja pettymyksetkin, sillä parhaiten ihminen oppii vain omista virheistään ja onnistumisistaan.

Kun nuori saa suunnitella ja toteuttaa asioita itse, hänen itseluottamuksensa kasvaa. Silloin hänestä kehittyy tasapainoinen aikuinen, joka osaa raivata tai tasoittaa itse esteet oman menestyksensä tieltä.




lauantai 27. elokuuta 2011

Tiikeriemo, pillimehu ...

Loppukesällä iltapäivälehtiin alkoi ilmestyä kauhukuvauksia koulun arjesta. Opettajat valittavat huonosti käyttäytyvistä oppilaista ja heidän vanhemmistaan. Vastapainoksi oppilaat ovat saaneet kertoa omia tarinoitaan kiusaavista opettajista. Keskustelu on jatkunut koko alkusyksyn mm. blogikirjoituksissa ja viimeksi aihetta käsiteltiin Opettaja-lehdessä.

Minussa on rutkasti tiikeriemon vikaa, mitä tulee omien lasten puolustamiseen. Viime vuonna jouduin muutamaan otteeseen olemaan yhteydessä sekä opettajiin sekä rehtoriin, ja sain varmasti hankalan äidin maineen. En kokenut yhteydenotoissani purkavani omaa turhautumistani vaan huolehtivani siitä, että poikani kokisi koulun mielekkäänä ja kannustavana paikkana vastaisuudessakin. Tänä vuonna asiat ovat lähteneet käyntiin ihan eri tavalla ja minulla on vahva luotto siihen, että pojallani on koulussa turvallista ja opettajat tukevat ja kannustavat häntä.

Minäkin olen joskus saanut vanhemmilta kirjallisia yhteydenottoja, joissa he ovat ehdottaneet joitain tapoja käsitellä omaa lastaan, mutta ne ovat aina olleet niin rakentavassa hengessä kirjoitettuja, että en ole ymmärtänyt niistä loukkaantua. Joskus olen kutsunut huoltajan koululle ja olemme keskustelleet opetukseen liittyvistä asioista kasvokkain. Tärkeintä on, että huoltaja kokee, että hän on tullut kuulluksi. Turhautumisen kierre on hyvä saada poikki mahdollisimman varhain.

Yksikään vanhempi ei ole koskaan haistatellut minulle, vaikka olen joutunut ottamaan kotiin yhteyttä ja puhumaan arkaluontoisistakin asioista. Tiedän, että jos joku vanhempi käyttäytyisi loukkaavasti tai uhkaavasti, minulla olisi esimieheni ja työyhteisöni tuki takanani. Kukaan opettaja koulussamme ei jäisi asian kanssa yksin.

Syksyn alussa kerroin uusille seiskoilleni, että vaikka koulussamme on monta sataa oppilasta, kukaan heistä ei pääse hukkumaan massaan. Jokaisella on koulussa ainakin kymmenen aikuista, jotka ovat kiinnostuneita hänen hyvinvoinnistaan. Jos yhdelläkään aikuisella herää huoli oppilaasta, hän vie asiaa eteenpäin: ainakin luokanvalvojalle, tarvittaessa myös terveydenhoitajalle tai kuraattorille.

Uudet opettajat ovat kehuneet koulumme henkeä. Eräs sijainen mainitsi, että toisessa koulussa oppilaat kohtelivat opettajia todella epäkunnioittavasti, meidän koulussamme huomiota herätti pelkästään se, että oppilaat tervehtivät opettajia asiallisesti. Kiva kuulla. Minustakin meidän koulussamme on hyvä ilmapiiri.

Ensimmäisen työviikon jälkeen laskin, kuinka monta prosenttia työpaikalla vietetystä ajasta käytin varsinaiseen opettamiseen. Viimeiseltä kahdelta viikolta en ole moista tilastoa vaivautunut tekemään. Minusta on hienoa, että opettajana en ole ainostaan tiedon jakaja, vaan saa olla mahdollisimman kokonaisvaltaisesti kasvattaja. Suurin osa opettajista kokee varmasti samoin. Opettaja-lehden artikkelissa eräs ope ilmaisi sen osuvasti: vaikka koulupäivän jälkeen olo on kuin tyhjiin imetyllä pillimehulla, työ on silti antoisaa.






lauantai 20. elokuuta 2011

Vertaistukea ja aggressionhallintaa

Olipas mielenkiintoinen ja virikkeellinen viikko!

Tiistai-iltana kävin nepsy-lasten vanhempien vertaistukiryhmässä. Ryhmä on tarkoitettu niille vanhemmille, joilla itsellään on nepsy-lapsi ja jotka myös työssään kohtaavat erityislapsia. Meitä oli paikalla viisi äitiä, yhtäkään isää ei ollut mukana. Olisi toivottavaa, että myös miehet löytäisivät paikkansa tällaisissa ryhmissä.

Nepsy-perheessä ei voi välttyä tunteiden ilotulitukselta. On ihanaa kuulla, että muillakin perheillä on koko skaala käytössä, niin lapsilla kuin vanhemmillakin. Vertaisryhmän parasta antia on se, että uskaltaa puhua myös vaikeista asioista, koska tietää, että muut ymmärtävät ja pystyvät samaistumaan. Nepsy-lapsen vanhempana kaikki ylevät ajatukset omista kyvyistään kasvattajana ovat joutuneet niin moneen kertaa koetukselle, ettei tulisi mieleenkään alkaa neuvoa ketään eikä kyseenalaistaa toisten tekemiä ratkaisuja. Silti näistä tapaamisista saa paljon hyviä käytännön vinkkejä omaan arkeensa. Tällaisia vertaisryhmätapaamisia olisi hyvä järjestää myös kouluille oppilaiden vanhemmille.

Keskiviikkona kävin kuuntelemassa Raisa Cacciatoren luentoa aggressiokasvatuksesta. Tilaisuus oli osa Tampereen Nepsy-hankkeen "Miten tukea lasta ja nuorta" -luentosarjaa. Cacciatore kertoi havainnollisesti aggression 18 portaasta, jotka kuuluvat jokaisen yksilön kehitykseen. Aggressiossa on kyse vahvoista tunteista, joita lasten ja nuorten tulisi oppia tunnistamaan ja hallitsemaan. Porrasmalli kuvaa lapsen ja nuoren kehitystasoja ja sitä, millaisten tunteiden ja tuntemusten kanssa lapsi ja nuori kulloinkin painiskelee.

Tilasin Aggression portaat -kirjan heti keskiviikkoiltana ja sain sen jo perjantaina postissa. Kirja on on tarkoitettu opettajille ja sen avulla voi suunnitella omille opetusryhmilleen sopivia oppitunteja aiheesta. Kirjan mukana on cd, jossa on valmista oppimateriaalia. Tunteet ja niiden hallinta sopii oikein hyvin alkusyksyn kirjoitustöiden teemaksi ja ne palvelevat loistavasti mm. KiVa-koulun tavoitteita.



lauantai 13. elokuuta 2011

Lisää tunteja vuorokauteen!

Ensimmäiset työpäivät takana ja nyt jo ihan pikkaisen hirvittää, miten vuorokauden tunnit riittävät normaalin arjen pyörittämiseen.

Lukuvuoden käynnistyminen tarkoittaa useita kokouksia, joiden päätteeksi täytyy vielä suunnitella seuraavan päivän oppitunnit. Ja vaikka oppitunteja ei niin paljon vielä olisikaan, aikaa menee mm. erityisopettajan ja muiden aineenopettajien kanssa neuvottelemiseen. Koska vastuualueeseeni kuuluu kaikkien koulumme maahanmuuttajaoppilaiden opetuksen koordinointi, minun on informoitava opettajia uusista oppilaista. Onneksi meillä on paljon taitavia ja aktiivisia aineenopettajia, jotka ovat valmiita ottamaan vastuuta mm. opetusmateriaalin tekemisestä ja uusien kollegoiden mentoroinnista, mutta alkujärjestelyt ja sumplimiset vievät aina oman aikansa.

Opetustyön lisäksi opettajat osallistuvat aktiivisesti koulun muun toiminnan pyörittämiseen. Jokainen opettaja kuuluu ainakin yhteen tai kahteen työryhmään, jotka kokoontuvat tarvittaessa. Maahanmuuttaja- / erityisopetustyöryhmän lisäksi kuulun koulun tiedotustyöryhmään. Tänä vuonna lisäsimme tämän työryhmän yhdeksi osa-alueeksi sosiaalisen median. Työryhmätyöskentely tuo sopivasti lisähaasteita omaan työhön ja samalla se tukee sitä, mutta toki se myös vie aikaa.

Viime viikolla olin koululla yhteensä 24 tuntia, joista oppitunteja oli yhdeksän. Ainoastaan 37,5 % ajasta tein opetustyötä. Loput 62,5 % tein muuta opetukseen liittyvää työtä. On jännä nähdä, kuinka tämä suhde tulee syksyn aikana muuttumaan.

Kaikesta huolimatta, tai ehkä juuri tästä syystä, tunnen joka syksy olevani vahvasti oikealla alalla!

perjantai 5. elokuuta 2011

Laskeutuminen arkeen

Viimeinen kokonainen kesälomaviikko on mennyt arkeen orientoitumisessa. Raivasin jo keväällä viisi isoa kassillista mappeja ja papereita kotoa koululle. Tänä lukuvuonna minulla on vihdoinkin ihan oma luokkatila, jossa voin säilyttää kaiken opetusmateriaalini. Tähän asti nuo kymmenet mapit ovat olleet kotikirjahyllyssäni. Tällä viikolla olen raivannut lisää tilaa kirjahyllyistäni ja töihin on lähdössä vielä muutama kassillinen kirjoja ja kansioita.

Torstaina kävin viemässä osan tavaroista työpaikalle. Samalla järjestelin pulpetit ja opettajan pöydän oikeisiin asemiin. Vaihdoin dokumenttikameran paikan ja nypin seinätauluilta kaikki ylimääräiset nastat ja nuppineulat. Lajittelin tussit ja puuvärit isoihin laatikoihin ja mietin hyvät paikat liimoille, saksille ja viivottimille. Samalla alkoi nousta uusia ideoita, millaisia töitä oppilaiden kanssa voisi tehdä.

Lueskelin heinäkuun lopulla Niina Rantapuun blogia, jossa hän kertoi opettajan arkeen paluustaan. Sitä lukiessani tunsin suorastaan täyttyväni adrenaliinilla ja muistin, kuinka kivaa opettaminen ja uusien asioiden kehittäminen on. Hän oli laittanut myös kuvia omasta äidinkielen luokastaan, jossa on vanhoja huonekaluja. Minäkin aion hankkia omaan luokkaani pöytälampun, jonka valossa voin syksyn ja talven pimeinä päivinä lueskella oppilaille ääneen. Aion viedä luokkaan myös viherkasveja ja ehkä silloin tällöin jopa leikkokukkia kauden mukaan, mikäli kenenkään allergiat eivät estä sitä. Visuaalisen ilmeen lisäksi aion miettiä keinoja auditiiviiseen viihtyvyyteen. Jo pieni määrä tekstiilejä vähentää kaikua ja taustamusiikki voisi helpottaa joidenkin kohdalla keskittymistä.

Kirjasin jo keväällä hyvissä ajoin ennen koulun loppumista paperille ajatuksia siitä, mitä asioita aion käsitellä seuraavana lukuvuonna. Noita papereita en ole vielä tähän mennessä katsonut. Annan sisältöasioiden muhia vielä pari päivää rauhassa. Sitä ennen minun on tässä raivausinnossani mietittävä, kuinka paljon aion suunnitella tuntejani työpaikalla ja kuinka paljon tuon töitä kotiin. Ideaalitilanne olisi, että kaiken rutiininomaisen työn voisi tehdä työpaikalla ja kotona jäisi aikaa vapaaseen assiointiin ja luovaan ideointiin. :) Niinpä niin!

maanantai 1. elokuuta 2011

Milloin lapsuus loppuu?

Katselin haikeana, kun poikani melskasivat mökkirannassa. Kuinka monta lapsuuden kesää 14-vuotiaallani on vielä jäljellä? Tänä kesänä hänestä on jo iso apu miesten hommissa. Viime kesänä hän oli jo mukana tyhjentämässä ulkohuussia.

Lapsestani on kovaa vauhtia kasvamassa nuori mies, jonka pitäisi oppia ottamaan vastuuta yhteisistä asioista. Muistan elävästi, kuinka paljon kipuilua tuohon kasvuun kuuluu. Ensin lapsuudesta luopumiseen ja myöhemmin aikuisuuteen siirtymiseen. Se on pitkä, kivulias metamorfoosi.

Siksi on ihanaa katsella, kuinka 14-vuotias vielä tänä kesänä pystyy uppoutumaan legoilla rakenteluun. Muistan kun itsekin vielä silloin tällöin yläkouluikäisenä sormeilin barbinukkejani, vaihdoin niille ehkä pari vaatekertaa, silitin hiuksia, mutta leikkiminen ei enää oikein luonnistunut.

Kesän alussa tiskasin kaikki leikkiastiat ja laitoin ne toiseen varastoon. Tänä kesänä pienemmät pojat eivät enää leikkineet pihassa kotileikkiä, vaan he pelasivat sulka- ja lentopalloa. Mutta lapsia he onneksi ovat, vielä ainakin muutaman kesän. Minun täytyy muistaa nyt nauttia niistä jokaisesta!

torstai 21. heinäkuuta 2011

Juhlat uussuurperheessä

Vanhin poikani pääsi viime viikonloppuna ripille. Olimme sopineet pojan isän kanssa jo hyvissä ajoin, että rippijuhlat järjestetään hänen luonaan. Lupasin osallistua järjestelyihin jos ei muuten, niin ainakin taloudellisesti. Halusin kunnioittaa poikani isän ja hänen uuden puolisonsa oikeutta järjestää kotonaan juuri sellaiset juhlat, kuin he haluavat.

He olivatkin nähneet valtavasti vaivaa. Täytekakut, pullat, pikkuleivät. voileipäkakut ja kaikki muut suolaiset tarjottavat olivat itse leivottuja ja todella maukkaita. Olin oman sukuni puolelta kutsunut juhlaan ainoastaan vanhempani ja sisareni perheineen, mutta pojan isän puolelta paikalle saapuivat myös hänen serkkunsa perheineen, joten väkeä oli lähemmäksi 50 henkeä.

Vaikka en ollut tavannut poikani isän puolen sukulaisia yli kymmeneen vuoteen, tunnelma oli silti välitön ja lämmin. Eräs sukulaisrouva sanoikin, että hän ajatteli ensin tulla kirkkoon varta vasten, että hän näkisi minut, mutta hänelle oli sanottu, että se ei olisi tarpeen, koska aivan varmasti olisin myös juhlissa paikalla.

Esikoinen oli todella tyytyväinen juhliinsa. Hänestä oli hienoa, että kaikki paikalla olleet vieraat olivat tulleet paikalle juuri hänen takiaan. Minäkin olen onnellinen, että pystyimme antamaan hänelle arvokkaan ja lämpimän juhlan ilman pienintäkään katkeraa kyräilyä tai kätkettyä mielipahaa. Me olemme pystyneet antamaan hänelle mallin siitä, kuinka asiat voivat sujua hyvin ja jouhevasti, kun ne hoidetaan asiallisesti aikuisten kesken.

Ja koska me elämme uusperheen arkea, minun on joka tapauksessa järjestettävä vielä toiset juhlat kotonani. Sinne kutsumme uussiskot perheineen, uusmummot, -tädit, -serkut ja muuta perheemme lähipiiriä.

Järjestelyihin ja asioiden sopimiseen meidän perheessämme kuluu varmasti enemmän aikaa ja energiaa kuin tyypillisessä ydinperheessä, mutta me olemme eläneet näin jo yli kymmenen vuotta ja asioiden sumpiliminen on muodostunut meille jo normaali käytännöksi. Ja mitä joustavammin ja toisia kunnioittavammin kaikkiin asioihin suhtautuu, sitä paremmin ne sujuvat.

perjantai 8. heinäkuuta 2011

Mulla ei oo mitään tekemistä!

Opettajana olemisessa on se hyvä puoli, että kesäloma on ihan yhtä pitkä kuin omilla lapsillakin. Voi viettää 2,5 kuukautta laatuaikaa omien lastensa kanssa. Sehän kuulostaa ihan täydelliseltä! Ei ole lastenhoito-ongelmia, ja koska loma on niin pitkä, joka päivä ei tarvitse olla kovin ohjelmoitu. On kerrankin aikaa vain olla!

Kun minä olin lapsi, molemmat vanhempani kävivät töissä. Heillä oli lomaa neljä viikkoa, eikä minulla oikeastaan ole mitään mielikuvaa siitä, olivatko he säännöllisesti yhtä aikaa lomalla vai ei. Kun kesäloma alkoi, ensimmäiset viikot kuluivat pääosin kaupungissa. Lähiössä oli onneksi metsää ympärillä ja oma uimaranta. Kavereitten kanssa olimme ulkona, sadepäivinä leikimme sisällä. Varmasti välillä oli tylsää, mutta minulle ei kukaan keksinyt mitään tekemistä, tai no, ehkä tyyliin: "sinähän voisit vaikka imuroida tai tiskata". Yleensä keksin viimeistään siinä vaiheessa itse jotakin parempaa tekemistä.

Kun vanhempien kesäloma alkoi, me menimme mökille. Pienempänä se oli kivaa, teini-ikäisenä yleensä vähemmän mukavaa. Koska ei ollut omia puhelimia eikä lankapuhelimessa roikkumista olisi katsottu hyvällä silmällä, me kirjoittelimme kirjeitä! Ihan totta, oikeita paperisia kirjeitä. Minulla on ne kaikki tallella aitan vintillä.

Kerran kesässä paras ystäväni pääsi mökille viikoksi. Voi sitä riemua. Muistikuvieni mukaan silloin oli aina lämmintä ja me pääasiassa vietimme aikaa järvessä. Kesän kohokohtiin kuului myös se, kun muutaman vuoden vanhemmat serkkuni tulivat mökille kylään ja silloinkin me uimme tuntikausia.

Pari kertaa teimme automatkan. Vanhempani halusivat viedä minut isäni kotipaikkakunnalle Pohjanmaalle. Toisen reissun teimme Itä-Suomeen. Yhtenä kesänä kävimme Linnanmäellä ja Korkeasaaressa. Sen kummemmin emme perheenä matkustelleet. Meillähän oli kesämökki, jossa riitti puuhaa yllin kyllin.

Joskus olimme kavereitten kanssa muutaman viikon ohjatussa toiminnassa, mutta päällimmäiset muistot lapsuuden kesistä oli se, että sai vain olla ilman sen kummempaa ohjelmaa. Varmasti joskus oli tylsää, mutta ainahan oli kirjoja. Niitä tuli ahmittua aitan yläkerrassa sateen ropistessa kattoon tai laiturin päässä viltillä makoillen.

Omien lasten kanssa minulla on aika ajoin tosi huono omatunto. Minun lapsilleni kesälomat eivät koskaan ole olleet mitenkään ikimuistettavia, sillä minä olen koko heidän lapsuutensa ajan antanut heille samanlaisia lapsuuskesiä kuin itselläni oli. Alkukesän he ovat joutuneet viettämään kaupungissa ja keksimään itse ohjelmaa. Kerran kesässä olemme tehneet jonkun pienen reissun kotimaassa, käyneet Puuhamaassa tai Särkänniemessä. Ja kun avomieheni loma on alkanut, me olemme olleet pitempiä jaksoa kesämökillä, pelanneet sulkapalloa, uineet ja saunoneet. Sadepäivinäkin pojat ovat keksineet tekemistä, silloin he yleensä piirtelevät ja pelaavat korttia. Kaupunkiin palaaminen on aina ollut yhtä hauskaa, koska silloin on taas aikaa olla kavereitten kanssa ja pelata tietokoneella. Yhdessä käymme välillä uimarannalla tai syömässä torilla jätskit.

Jokavuotisesta huonosta omastatunnosta huolimatta en ole suostunut alkamaan lomaohjelmatoimiston vetäjäksi. Lähes joka kesä olen haaveillut vieväni koko pesueen esim. Legolandiaan, mutta koskaan lomabudjetti ei ole tuollaista irtiottoa sallinut. Kotimaan reissuihin ja mökkiviikonloppuihin saa ihan kiitettävästi rahaa kulumaan. Kesämökillä on aina jotain pientä laitettavaa, joten kesälomarahoillakaan ei neljälle tai viidelle hengelle pitkiä lomamatkoja yksinkertaisesti pysty kustantamaan.

Eikä tässä enää mene kuin muutama vuosi, kun omilla pojillanikin alkavat ihan toisenlaiset kesät. Minä aloitin kesätyöt 16-vuotiaana. Siitä seuraavat 10 vuotta olin joka kesä töissä, aluksi uimarannoilla ja myöhemmin opetustöissä. Ensimmäiset palkalliset kesälomani sain viettää vasta 28-vuotiaana. Yrittäjävuosinani pyrin aina järjestämään itselleni edes neljä viikkoa lomaa. Tämä kesä on neljäs peräkkäinen palkallinen opekesäloma. Vähän huomaamatta olen näinä kesinä palannut oman lapsuuteni kesälomatyyliin, johon kuuluvat pitkät, vapaat päivät, jolloin on aikaa kuntoilla, tehdä hyvää ruokaa, lukea kirjoja ja viettää aikaa mökillä.

Aika näyttää, millaisia kesälomia omat poikani aikuisena haluavat viettää. Matkustelevatko he pesueittensa kanssa ympäri maailmaa vai tulevatko seuraavatkin sukupolvet mummun seuraksi kesämökille uiskentelemaan ja lueskelemaan Aku Ankkoja?

sunnuntai 19. kesäkuuta 2011

Ihana, kamala kilpailuvietti

Katselin viime torstaina YLE1:ltä dokumenttia Ikäihmisten juoksukilpailu. Se kertoi viidestä veteraaniyleisurheilijasta, jotka osallistuivat Helsingissä järjestettyihin yleisurheilun MM-kilpailuihin. Dokumentissa kuvattiin yhden naisen ja neljän miehen valmistautumista kisoihin. Dokumentti on katsottavissa YLE Areenassa vielä viikon ajan.

Jiri Soukup (82) , Nick Corish (85), Herbert Liedtke (93), Alfred Proksch (101) ja Gabre Gabric (94) ovat kaikki entisiä aktiiviurheilijoita ja rehellisesti sanottuna, he näyttävät huomattavasti ikäänsä nuoremmilta! Italialainen Gabre on yhdeksänkymppisenä niin simpsakka leidi, että moni puolet nuorempi voisi olla hänelle jopa kateellinen.

Dokumentin aikana paljastuu ainakin pari pitkän iän salaisuutta: systemaattinen harjoittelu ja uskomattoman vahva kilpailuvietti. Vaikka jokainen veteraaniurheilija on jo osallistuessaan voittanut kovimman mahdollisimman vastustajansa, eli itsensä, he kyräilevät kilpakumppaneitaan ja punnitsevat omia voittomahdollisuuksiaan loppuun asti. Toinen sijakaan ei tyydytä, vaan nälkää jää jäljelle, seuraavana vuonna pitää laittaa pikkaisen paremmaksi.

Minä olen pitkäikäistä sukua. Molemmat mummuni elivät yli 80-vuotiaiksi. Hilma-mummo, äitini isoäiti, eli yli 90-vuotiaaksi. Molemmat vanhempani ovat yli 80-vuotiaita ja he asuvat edelleen itsenäisesti kotonaan.

Kun lopetin tupakanpolton vuosi sitten, päätin elää ainakin 100-vuotiaaksi. Dokumenttia katsoessani tuo tavoitteeni ei tunnu edes mahdottomalta. Tunnistan nimittäin itsessäni samoja piirteitä kuin Gabressa tai Herbertissä. Vaikka omat resurssinsa tietää tasan tarkkaan, joka kerta kuitenkin vähän harmittaa, että ei ole paremmassa kunnossa, että olisi oikeasti mahdollisuus edes joskus voittaa kilpakumppaninsa. 

Minäkin olen muutaman vuoden käynyt masterskisoissa. Oma lajini on uinti ja siinä järjestetään pari kertaa vuodessa kilpailuja kansallisella tasolla. Sarjoja on 25-vuotiaista ylöspäin. Ensimmäisen kerran olin mukana 26-vuotiaana, mutta sitten pidin taukoa 11 vuotta, kunnes aloin kilpailla uudestaan 37-vuotiaana.

Veteraanikisoissa on ihan oma tunnelmansa. Omat suoritukset jännittävät ihan yhtä paljon kuin juniorinakin ja kroppa on pakahtua adrenaliinista. Pelkkä suorituksen ajatteleminen saa sykkeen nousemaan.  Vanhana kettuna tuntee oman suorituskykynsä rajat ja on hienoa, kun osaa jakaa voimansa oikein. Silloin ei edes 100 metriä perhosta viidenkymmenen metrin radalla ole mahdoton urakka.

Vaikka minulla on melko voimakas kilpailuvietti, en kuitenkaan koskaan ole ollut tarpeeksi kunnianhimoinen, enkä edes lahjakas, jotta olisin tosissani koskaan kilvoitellut kullasta ja kunniasta. Minä olen se ikuinen kakkonen, joka häviää aina kalkkiviivoilla, jos joku voitonnälkäisempi on samassa kisassa mukana.
Mutta tällä tasolla se ei edes harmita. Minulle suurimman mielihyvän tuo nimittäin suunnitteleminen. On kiehtovaa suunnitella oma kausiohjelmansa eli kuinka paljon eriytyyppisiä harjoituksia pitää kauden aikana tehdä. Jos tavoitteena on samalla pudottaa painoa, suunnittelen ruokavalionikin liikkumisen mukaan. 

Kuulostaa hyvältä, mutta valitettavasti näiden viimeisten neljän vuoden aikana en ole kertaakaan pystynyt pysymään suunnitelmissani koko kautta. Aina jossakin vaiheessa en ole ehtinyt liikkumaan työn tai muiden kiireiden (lue: tekosyiden) vuoksi. Mutta aina tulee onneksi seuraava vuosi. Minulla voi olla niitä hyvässä lykyssä edessä vielä vaikka 59. Ehkä sinne mahtuu jokunen ehjä kausi vielä mukaan J

Kiitos Gabre, Herbert, Nick, Jiri ja Alfred! Olette upeita roolimalleja!  Perässä tullaan!

keskiviikko 15. kesäkuuta 2011

Rohkea rokan syö

Minä inhoan kaikkia uusia tilanteita. Minusta on äärettömän epämiellyttävää mennä ensimmäistä kertaa esim. uuteen ravintolaan tai esim. liikuntapaikkaan. Minua ahdistaa, jos en tiedä, kuinka siellä tulee toimia. Luulen, että se on se suurin syy. Minulla pitää olla tunne, että hallitsen tilanteen täysin. Siksi menen uusiin paikkoihin mieluiten aina jonkun konkarin tai muuten vain hurjapäisemmän tuttavan kanssa. Tiedostan kyllä, että arkuuteni takia saatan jäädä monta kokemusta köyhemmäksi, mutta se on sitten se hinta, joka pitää maksaa siitä, että tuntee olonsa turvalliseksi.

Lähdin 23-vuotiaana muutamaksi kuukaudeksi vaihto-opiskelijaksi Tukholmaan. Olin edellisenä kesänä ollut interaililla poikaystäväni kanssa, joten minulla oli kokemusta reppumatkaamisesta. Muistan, kuinka suunnittelin äärimmäisen pikkutarkasti kaiken: Laivamatkan jälkeen veisin reppuni rautatieaseman säilytykseen, menisin metrolla yliopiston kampukselle, allekirjoittaisin vuokrasopimuksen ja maksaisin neljän kuukauden vuokrat etukäteen ja kävisin katsomassa tulevan asuntoni. Sen jälkeen hakisin tavarat säilytyksestä ja asettuisin taloksi.  Luonnollisesti olin etukäteen varmistanut millä metrolla yliopistolle pääsee ja millä pysäkillä pitäisi jäädä pois. Ja kuinka ollakaan, kaikki sujui kuin tanssi, juuri suunnitelmieni mukaan! Mikä voitto minulle ja turvallisuushakuisuudelleni!

Olen aina ihaillut vanhinta poikaani, koska hän on pienestä pitäen halunnut kokeilla uusia asioita. Hän on innokas osallistumaan erilaisiin kisailuihin ja vähät välittää lopputuloksesta. Hän on ihanan ennakkoluuloton ja peloton. Keskimmäisenikin tarttuu rohkeasti uusiin tilanteisiin, hän ei ujostele vieraita ihmisiä vaan luottaa itseensä.

Nuorimmaiseni on kuin minä. Hän jännittää mielettömästi uusia asioita ja paikkoja. Kyläreissut tai jopa hotellissa yöpyminen voi olla hänelle ylitsepääsemätön juttu, ainakin ensimmäisellä kerralla. Mutta kun tilanne on kerran koettu, hän selviytyy suvereenisti vastaavasta tilanteesta seuraavalla kerralla.

Tällä viikolla olen käynyt jälleen taistelua itseni kanssa. Sain tuttavaltani kahdeksi viikoksi kuntokeskuksen jäsenkortin ja olisi todella epäkohteliasta jättää moinen mahdollisuus käyttämättä. Mutta se tarkoittaa sitä, että minun on pakko mennä ihan uuteen ympäristöön, täysin vieraitten ihmisten pariin ja laittaa itseni alttiiksi kaikenlaiselle sanattomalle arvioinnille.

Ensimmäinen kerta oli lähes traumaattinen. Vaikka olen nuorempana tottunut käymään erilaisilla kuntosaleille, tunsin itseni täysin avuttomaksi. En osannut oikein tehdä mitään ja minua nolotti! Toinen kerta oli jo huomattavasti parempi, vaikka menimmekin ystäväni kanssa saman ketjun toiseen kuntokeskukseen. Nyt osasin jo hyödyntää minulle tuttuja laitteita ja osallistuin jopa yhteen ryhmäliikuntatuntiin. Ei hassumpaa!

Minä olen sinut arkuuteni kanssa. Ei se haittaa, vaikka joku naureskelisi minulle. Ymmärränpähän paremmin samojen ongelmien kanssa painiskelevia nuoria ja aikuisia. Joskus on ihan viisasta olla laittamatta itseään alttiiksi ulkopuolisten arvostelulle. Mutta silti voi aina haaveilla, kuten nuorimmaisenikin, joka ilmoitti minulle, että yhdeksännellä luokalla hänestä tulee laulaja koulun bändiin. Hän on jo miettinyt valmiiksi kaikki kappaleetkin, jotka hän silloin esittää.

Ihanaa! Minä en epäile yhtään!
Hyvin suunniteltu on puoliksi tehty!

Se, että jo matkalla jonnekin, on usein jopa tyydyttävämpää kuin perille pääsy!

lauantai 4. kesäkuuta 2011

He aloittivat peruskoulutaipaleensa elokuussa 2002. He ovat sitä sukupolvea, joka on tottunut käyttämään sähköisiä viestimiä koko ikänsä, diginatiiveja. He ovat sitä sukupolvea, jonka oppimistulokset ovat tutkimusten mukaan heikentyneet viimeisten kymmenen vuoden aikana. He ovat sitä sukupolvea, joka  tutkimusten mukaan koko maailman mittakaavassa  käyttäytyy huonosti ja häiriköi tunneilla. Toisaalta juuri noin kymmenellä prosentilla tästä sukupolvesta on Opettaja-lehden (30.5.2011) mukaan ns. helikopterivanhemmat, jotka elävät lastensa menestyksen kautta jopa siinä määrin, että he soittelevat päättötodistusten jaon jälkeen vihaisia puheluita opettajille kritisoidakseen lastensa saamia huonoja arvosanoja.

Heidän on vaikea keskittyä tunneilla ja kuunnella, mutta he pitävät siitä, että he saavat työskennellä tietokoneella. Asioiden pänttääminen on tylsää, mutta jos opettaja onnistuu naamioimaan jonkun oppimistilanteen esim. tietokilpailuksi, he lähtevät innokaasti pohtimaan mm. sitä, mitä eroa on teoksen aiheella ja teemalla. He pitävät hyvistä tarinoista ja he jaksavat kuunnella vaikkapa Kalevalan tarinoita, jos opettaja osaa kertoa niistä tarpeeksi mielenkiintoisesti. He ovat itsekin hyviä tarinan kertojia, jos heille vain annetaan siihen aikaa ja mahdollisuuksia. 

He eivät välttämättä kunnioita auktoriteettejä lainkaan isossa ryhmässä ollessaan, mutta he kuuntelevat nöyrästi, jos aikuisella on kerrankin aikaa puhutella heitä kahden kesken. Moitteilla ja nöyryytyksellä heidät saa käpertymään entistä enemmän kuoreensa, mutta kehumalla heitä voit yhtäkkiä todistaa ihmeitä. Tosin ne ihmeet ovat joskus niin pieniä ja joidenkin mielestä jopa itsestään selvyyksiä, että kaikessa kiireessä ne saattavat jäädä jopa huomaamatta.

Ihme, että oppilas kirjoittaa entisen kahden rivin sijaan kokonaisen sivullisen tekstiä. Ihme, että oppilas tulee joka päivä kouluun. Ihme, että seiskaluokan aikana jatkuvasti nahistelleen ja toisiaan kyräilleet nuoret hitsautuvat yhdeksännen luokan loppuun menneessä kiinteäksi ryhmäksi, jossa jokainen saa olla juuri sellainen kuin on. Ihme, että 200 nuorta tulee päättäjäispäivänä  juhlasaliin, eikä yhdelläkään pojalla ole lippalakkia edes mukana.

Tänä keväänä he päättävät peruskoulunsa. He ovat hienoja, oman arvonsa tuntevia ja hyvin käyttäytyviä nuoria, kunhan heitä sellaisina vain muistetaan kohdella.

Onnea ja menestystä elämässä teille kaikille yhdeksäsluokkalaisille! 

lauantai 5. maaliskuuta 2011

Tyylikkäästi köyhäillen


Takuu-säätiö on huolestunut nuorten jättisuurista asuntolainoista. Nuorten ottamien asuntolainojen summa on lähes kaksinkertaistunut kymmenessä vuodessa. Vielä 2000-luvun alussa nuorilla oli lainaa keskimäärin 40 000 euroa / henkilö, kun nyt summa on jo 70 000 euroa. Monilla nuorilla on asuntolainan lisäksi mm. opintolainaa ja muita kulutusluottoja maksamatta. Takuu-säätiön mukaan odotettavissa on asuntolainatragedioita. Jotkut nuoret ovatkin jo joutuneet laittamaan asuntonsa myyntiin, koska he eivät selviä lainojensa hoidosta. (Kauppalehti.fi 28.2.2011)

Oman kodin myyminen ja hankitusta omaisuudesta luopuminen on tuskallista ja sitä tuskaa lisää entisestään se, että ylivelkaantuminen koetaan usein häpeäksi ja leimaavaksi. Pahimmassa tapauksessa tuota leimaa on kannettava vuosia, jos nuori samassa rytäkässä menettää luottotietonsa. Monissa tilanteissa luottotiedottomana tuntee itsensä B-luokan kansalaiseksi, varsinkin jos on aikaisemmin tottunut vinguttelemaan muovikortteja huolettomasti.

Onneksi jotkut osaavat nähdä taloudellisessa ahdingossa myös valoisia puolia. 

Alexander Von Schönburgin mukaan taloudellista ja sosiaalista alamäkea voi lasketella jopa tyylikkäästi. Tämän saksalaisen kreivin perheellä on siitä jopa viidensadan vuoden kokemus. Hänen molemmat vanhempansa joutuivat lapsuudessaan pakenemaan Länteen kommunistien puhdistuksia. Koko aikuisikänsä he olivat tottuneet aatelisista sukujuuristaan huolimatta elämään äärimmäisen säästeliäästi. Perhe ei tehnyt koskaan lomamatkoja, isä ajeli Ladalla ja käytti moneen kertaan paikattua puvuntakkia. Kuitenkin heidän asuntonsa oli aina tyylikkäästi sisustettu, kiitos puristepuihin niitattujen kankaiden ja kauniiden peitteiden alle piilotettujen Ikea-huonekalujen.

Schönburgin kirja Tyylikkään köyhäilyn taito on ollut Saksassa jättimenestys ja se on käännetty yhdeksälle kielelle.

Vaikka saksalaisen aatelisen uusköyhän elämänpiiri poikkeaa huomattavasti suomalaisen keskiluokkaisen tai työläistaustaisen ylivelkaantuneen elämänpiiristä, voi teoksesta joka tapauksessa napata muutamia varteenotettavia oivalluksia.

Kulttuurissamme rikkaaksi mielletään ihminen, jolla on paljon rahaa käytettävissään ja joka myös haluaa näyttää sen. Nykyisin alempaan keskiluokkaankin kuuluvien ihmisten tulot voivat olla todella huomattavat. Usein he kuitenkin kuluttavat suuria summia sellaisiin hyödykkeisiin, jotka menettävät arvonsa nopeasti.

Schönburgin mukaan todellinen rikkaus ei suinkaan synny kaiken kattavasta turhauttavasta kulutusvimmasta vaan siitä, että pystyy löytämään itselleen sopivan, kuluttamisesta riippumattoman elämäntyylin.

Pienikin asunto voi olla tyylikkäämpi kuin avara, mauton kattohuoneisto. Kamalimpia asuntoja hänen mukaansa ovat sellaiset, joissa on nimekkäiden suunnittelijoiden kalliita huonekaluja yhdistettyinä hienoimpiin teknisiin vempaimiin. Noissa asunnoissa jättimäiset taulutelevisiot toimivat nykyaikaisina kotialttareina, joiden mukaan on saatettu muokata koko olohuoneen sisustus. Schönburgin mukaan asunnon kauneus ei riipu siitä, kuinka paljon siihen ja sen sisustukseen on sijoitettu rahaa, vaan siitä, kuinka siellä otetaan vieraita vastaan. Oikeasti rikas on sellainen, jonka asunto on ystävien kohtaamispaikka.

Schönburgin mukaan myös ”hienosti ulkona syöminen” ja ns. elämysgastronomia, kalliit kuntoklubijäsenyydet, oma auto ja lomamatkat ovat turhaa ylellisyyttä. Jos on valmis priorisoimaan todelliset tarpeensa ja vapauttamaan itsensä kaikesta turhanaikaisesta käyttäytymisestä, jolla on aikaisemmin ylikuormittanut elämänsä, jää aikaa paneutua sellaisiin asioihin, joihin todella kokee intohimoa. Jos ei koukuta itseään esim. sosiaalisen median palveluihin tai TV:n ikuisuussaippuasarjoihin, jää aikaa esim. lueskella kirjoja tai käydä hiihtolenkillä ilman että normaalielämään pitäisi raivata niille tietoisesti tilaa.

Mutta pitääkö sitten ihan kaikesta ylellisyydestä luopua? Eikö elämässä saisi olla mitään luksusta? Päinvastoin! Ainahan voi unelmoida kaikenlaisesta ylellisyydestä ja luksuksesta, ja niin kannattaa ehdottomasti tehdäkin.

On nimittäin tieteellisesti todistettu, että jo pelkästään jonkun mukavan asian odotus saa aikaan mielihyvää aiheuttavan välittäjäaineen dopamiinin erityksen, kun taas tuon hartaasti odotetun asian täyttyminen ei aiheuta aivoissa mitään muuta mitattavaa reaktiota. Siksi pelkästään matkalla oleminen on monesti miellyttävämpää kuin päämäärän saavuttaminen.

Paras tae onnellisuudelle lienee se, että antaa luvan itselleen haaveilla, mutta pyrkii samaan aikaan elämään sillä tavalla, että voi olla tyytyväinen elämäänsä juuri tässä ja nyt.

Ai mitä se minun kohdallani voisi tarkoittaa?
Olen äärimmäisen onnellinen juuri nyt siitä, että minulla on kodissani oma miellyttävä nurkkaus, jossa voin lueskella ja kirjoitella kiireettömästi ja siitä, että minulla on oikeasti aikaa vain olla, lueskella ja kirjoitella.

Mistäkö sitten haaveilen? Kolmentoista viikon päästä alkavasta pitkästä, ohjelmoimattomasta kesälomasta. Suurin aineellisin haaveeni on Volvo CX 60, jonka aion hankkia itselleni yhdeksän vuoden päästä 50-vuotislahjaksi. Tuo unelma on juuri sopivan kaukainen, jotta juuri nyt minun ei tarvitse edes sen eteen kovasti ponnistella, vaan voin hyvillä mielin elää päivän kerrallaan ja nauttia kaikesta siitä, mitä minulla jo nyt ympärilläni on.

torstai 3. maaliskuuta 2011

"Köyhää kamaa"


”Miks’ meillä on noin köyhä telkkari?” kyselee kymppivuotiaamme närkästyneenä. Hän selailee mielellään huonekaluliikkeiden katalogeja ja tekee ehdotuksia siitä, millaisen keittiön mekin voisimme hankkia. Kun hän sisustaa omaa virtuaalihuoneistoansa, se on kuin suoraan TV:n sisustusohjelmista: olohuoneessa on iso taulutelkkari, divaanisohva ja takka. On hienoa, että pojalla on unelmia!

Minäkin olen aina tykännyt sisustaa. Kaveripiirissä olen tunnettu siitä, että puolen vuoden välein vaihdan huonekalujen järjestystä olohuoneessa. Verhojen ja koristetyynyjen sävyt vaihtuvat kausittain.

Ensimmäisestä omasta kodistani lähtien ongelmana on ollut se, että olen aina asunut vanhojen, muilta perittyjen tavaroiden keskellä. Minulla ei ole koskaan ollut varaa viedä vanhoja kamoja kierrätykseen tai kaatopaikalle ja ostaa kerralla uutta kalustoa, vaan olen hankkinut uutta tavara kerrallaan. Uudesta keittiön pöydästä ehdin haaveilla useamman vuoden. Vanhan pöydän olin saanut sisareni miesystävän äidiltä vuosituhannen alussa. Edellisen uuden sohvani ostin 12 vuotta sitten ja tätä uutta sohvaa olin katsellut katalogista ainakin jo pari vuotta. Seuraavaksi haaveilen täydentäväni kirjahyllyjäni päätylevyillä ja ovilla. Mutta meillä on vieläkin paljon kaikkea ”köyhää kamaa”, kuten poikani asian ilmaisee.

Kymppivuotiaan näkökulmasta kaikki vanha on köyhää. Kännykät köyhtyvät parissa vuodessa,
kuvaputkitelkkari on suorastaan nolo, isoäidiltäni peritty kokopuinen kirjakaappi joutaisi kokonaan kaatopaikalle tai polttopuiksi.

Kieltämättä välillä tuntuu, että monilla alle kolmekymppisillä on hieman samantyyppinen asenne tavaroihin. Kun he ostavat ensimmäisen asuntonsa, sen täytyy olla uusi ja tarpeeksi iso. Ja jos asunto on uusi ja hieno, ei sitä tietenkään voi täyttää vanhoilla ja "köyhillä kamoilla", vaan nekin pitää hankkia uusina.  

Uudet tavarat ovat nuorille statussymboleja ja ne viestittävät ulkoisesta menestyksestä.  Jo alakouluikäiset arvottavat oman ja kavereidensa perheen statusarvon materiaalisilla arvoilla. Jonkun kaverin perhe on rikas, koska heillä on iso taulutelevisio puhumattakaan sellaisesta perheestä, joka asuu omakotitalossa.

On tärkeää, että nuorilla on unelmia. Mutta mielestäni on myös tärkeää, että noiden unelmien eteen täytyy myös ponnistella. Onneksi sama pätee virtuaalimaailmassa, jossa poikani rakentelee omaa unelmiensa kotia. Uusia tavaroita voi hankkia vain silloin, kun on tarpeeksi virtuaalikolikoita niiden maksamiseen. Ainakaan vielä, siellä ei ole olemassa pankkia, josta voisi nostaa isoja lainoja. Tavaroita voi myös laittaa kierrätykseen ja niitä voi vaihtaa toisten kanssa. Vanhoilla, myynnistä poistetuilla tavaroilla on keräilyarvo, jolloin niistä tulee jopa arvokkaita. Ehkä muutaman vuoden päästä poikani jo huomaa, että oma kotimmekin onkin "köyhien kamojen" sijasta täynnä kiehtovia keräilytavaroita, jotka hän haluaa ehdottomasti säilyttää.

sunnuntai 20. helmikuuta 2011

Matka jatkuu

Osallistuin eilen yhden kollegani kanssa Tampereen kaupungin eVarikon järjestämään Tuunaa tuntisi -seminaariin Tampereella. Tarjolla oli monipuolisia esityksiä tieto- ja viestintätekniikan sovelluksista opetuskäyttöön. Kävin tutustuimassa mm. TOKI-verkkokirjaston palveluihin ja kävin katsomassa, mitä kaikkea uusilla aktiivitauluilla voidaan luokkahuoneessa tehdä.

Koulutuksen jälkeen olin taas intoa täynnä. Heti samana iltana opettelin luomaan wikiä koulumme käyttöön. Siinä samalla, vähän kuin vahingossa, opin myös liittämään diaesityksiä ja videoita myös blogiin. Tuntuu, kuin edessä olisi suuri tuntematon viidakko täynnä aarteita, jotka vain odottavat löytäjäänsä.

stairs to the beach 1
Kuva: Luciana Soldi Bullara (flickr)

Matleena Laakso PAOK-hankkeesta kutsui 2000-luvun lapsia ja nuoria diginatiiveiksi, jotka ovat eläneet koko lapsuutensa ja nuoruutensa viestintäteknologian keskellä. Heillä on yleensä mutkaton suhde uuteen teknologiaan, kun taas vanhempi polvi haluaisi ensin saada jotain koulutusta uuteen aiheeseen. Minä tunnistan itsessäni hitusen tuota diginatiiviutta, sillä haluan heti päästä kokeilemaan uusia sovelluksia. Valitettavan usein muo kokeilut tyssäävät aluksi turhautumiseen, mutta kun asiaan on ehtinyt paneutua tarkemmin ja ehkä päässyt kysymään neuvoja viisaammilta, projekti pääsee uudelleen vauhtiin.

Sosiaalisen median käyttöönotossa parasta onkin se, että sen äärellä sekä opettaja että oppilas ovat molemmat oppimassa. Sosiaalisessa mediassa oppilaasta tulee tiedonjakaja ja opettajasta tiedon vastaanottaja. Tuo yhdenvertaisuus tuo oppimiseen uuden näkökulman, jota perinteisessä luokkahuoneoppimisessa on vaikea saavuttaa.