Kolmekymppisenä, tuoreena aviovaimona ja kahden pienen pojan äitinä suunnittelin vielä tekeväni väitöskirjan eikä minulla ollut oikeastaan hajuakaan siitä, millaisia työtehtäviä esim. kymmenen vuoden päästä tekisin. Elämä näyttäytyi minulle jättimäisenä mahdollisuuksien pomppulinnana, jossa saattoi edetä huikeilla loikilla vaikka minne asti. Ja vaikka joskus muksahtaisi kumolleen, se ei ainakaan sattuisi, pitäisi vain nousta reippaasti ylös ja ottaa uudelleen vauhtia. .
Oma pomppulinnailuvaiheeni kesti vain muutaman vuoden. Kolmen lapsen yksinhuoltajana ja yksityisyrittäjänä aloin uudella tavalla arvostaa säännöllistä ja taloudellisesti turvattua elämää. Huomasin myös olevani melkoisen taitava luomaan itse perheelleni tuttuja ja turvallisia rutiineja, joista on ollut huomattavasti apua arkielämässä. Olemme asuneet jo 10 vuotta samassa asunnossa enkä edes haaveile muutosta, ennen kuin kaikki pojat ovat käyneet peruskoulunsa loppuun. Onneksi minulla tai avomiehelläni ei ole sellaista työnantajaa, joka velvoittaisi meidät yhtäkkiä vaihtamaan asuinpaikkaa.
Minä olen aina ollut suunnittelija ja visionääri. 70-luvun kasvattina teen edelleenkin 5-vuotissuunnitelmia. Nuorempana näiden suunnitelmien keskipisteenä oli luonnollisesti Minä itse ja Minun urakehitykseni. Nykyään suunnitelmieni lähtökohtana on lapset ja heidän arkielämänsä. Lasten arkielämän turvaa toki sekin, että äidillä on pysyvä työpaikka, jossa hän viihtyy hyvin. Työhyvinvointi kantaa hedelmää myös kotona.
Kuuntelen puoliksi ihaillen ja puoliksi kauhistuneena ystävieni tulevaisuuden suunnitelmia. Yksi aikoo opiskella itselleen uuden ammatin, koska tietää nyt, mitä oikeasti haluaa työkseen tehdä. Toinen myy talonsa, pakkaa tavarat ja muksut muuttoautoon ja aloittaa täysin erilaisen ja todella haastavan esimiestasoisen työn uudella paikkakunnalla. Kolmas aloitti intoa puhkuen uudessa työpaikassa 1,5 vuotta sitten, mutta on nyt jo kovaa vauhtia suuntaumassa uusille urille.
Hienoa, että ihmisillä on energiaa ja rohkeutta tehdä radikaalejakin muutoksia elämässään. Joskus niitä on tehtävä, vaikka ei itse haluaisikaan. Toisinaan vaatii vielä enemmän rohkeutta ja päättäväisyyttä olla tekemättä mitään radikaalia ja tyytyä valltseviin olosuhteisiin.
Olenkohan auttamattomasti ajastani jäljessä, koska ajattelen esimiesten arvostavan työtekijän sitoutumista työpaikkaansa. Jos itse olisin esimies, arvostaisin suuresti sitä, että rekrytoimani henkilö on valmis tekemään pitkäjänteisesti sitä työtä, johon olen hänet palkannut, eikä hän välittömästi ala vilkuilla aidantakaisia ruohokenttiä.
Ja mitä vikaa sammaloituneissa kivissä muka on?
Minun mielestäni ne ovat oikeastaan aika kauniita.
 |
| Add caption |
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti