Aamun ensimmäinen tunti. Oppilaat tulevat luokkaan. Takapulpetin pojilla on tiukka sanallinen vääntö menossa, äänet ovat kiihtyneitä, puhutaan rahasta ja velan maksamisesta. Muu luokka kuuntelee sananvaihtoa. Tervehdysten jälkeen pitäisi rauhoittua kuuntelemaan aamunavausta. Lupaan, että pojat saavat puhua huolestaan aamunavauksen jälkeen.
Pojat kertovat tilanteen. Minä piirrän tapahtumista kaaviota taululle. Kolme poikaa oli ollut pelaamassa hedelmäpeliä. Yksi pojista oli sijoittanut peliin alkupääomaksi 20 senttiä ja he olivat voittaneet 10 euroa. Kiistaa oli tullut rahan jakamisesta. Ensin rahat oli jaettu kolmeen pekkaan, mutta myöhemmin yksi pojista oli alkanut väittää, että kolmas poika olikin oman osuutensa velkaa hänelle, koska hän ei ollut ollut pelikoneen välittömässä läheisyydessä voiton osuessa kohdalle.
Koko luokka saa ottaa kantaa, oliko tuossa tilanteessa jaettu raha lainattua rahaa, joka piti maksaa takaisin. Tulemme siihen tulokseen, että yleisen oikeustajun mukaan pojat olivat antaneet , eivät siis lainanneet, kolmannelle pojalle tämän osuuden. Mistään velasta ei siis ollut kyse ja asiasta ei siis kannattanut enää riidellä.
Lopuksi huomautan, että tällaista tilannetta ei oikeastaan olisi pitänyt edes syntyä, koska kaikki pojat olivat alaikäisiä pelaamaan kyseisiä hedelmäpelejä. Pojat ovat hieman noloja.
Asian selvittelyyn meni oppitunnista noin 10 minuuttia. Sen jälkeen palaamme normaaliin työjärjestykseen ja alamme tehdä pieniä tarinoita ja improvisoida niitä.
Saman päivän viidennen tunnin alussa on ollut tappelu. Tilanteella ei ole aikuisia silminnäkijöitä, mutta toinen pojista on mennyt terveydenhoitajalla ja toinen on odottamassa tunnin alkua. Menemme luokkaan, tervehdimme ja istumme alas. Kirjaan ylös tapahtuneet. Kuuntelen ensin toisen osapuolen tarinan ja pyydän silminnäkijöiltä kommentit. Kuulen, että vastaavanlainen tappelu oli käyty aikaisemmin tällä viikolla ja sitä oli käsitelty KIVA-tiimin kanssa.
Tällä kertaa tilanne oli alkanut nimittelystä. ”Ei haukku haavaa tee”, toteaa yksi oppilas. Ärähdän välittömästi, tuo sanonta on yksi niistä kammottavimmista sanonnoista, joita mm. minun nuoruudessani 80-luvulla viljeltiin. Keskustelemme siitä, millaisia ”haavoja” ja tuntemuksia jatkuva haukkuminen tekee. Luokka on hyvin vakava ja hiljainen.
Minun on vietävä asiaa eteenpäin. Luokka on rauhallinen, joten uskallan jättää heidät keskenään. Annan heille ohjeet pienten näytelmien tekemiseen ja he ryhtyvät toimeen. Minä lähden käymään terveydenhoitajalla katsomassa toista poikaa ja jututan häntä. Sen jälkeen käyn rehtorin kansliassa. Hän kirjaa asian ja pyytää ottamaan yhteyttä kuraattoriin. Soitan kuraattorille, joka on onneksi paikalla ja pyytää minua tuomaan pojan hänen luokseen. KIVA-tiimi hoitaisi asian loppuun.
Kun vihdoin pääsen luokkaan takaisin, tunnista on kulunut 30 minuuttia. Katson oppilaiden valmistamat pikkunäytelmät ja teemme lopuksi muutaman improvisaation. Lopuksi kerään porukan kokoon ja keskustelemme vielä tapahtuneesta. Kerron oppilaille, miten me aikuiset olemme tappelua alkaneet selvittää. Muistutan oppilaita siitä, että jos he eivät puutu toisten haukkumiseen ja nimittelyyn, he hyväksyvät silloin kiusaamisen ja ovat osallisia siihen. Heikompaa pitää kannustaa, ei mollata, vaikka toinen jopa kehuskelisikin heikolla menestyksellään. Kiitän myös heitä siitä, että he olivat toimineet hienosti ryhmänä, vaikka opettaja oli juossut hoitamassa asioita.
Kyseisenä päivänä käytin yhteensä yhden kokonaisen oppitunnin oppilaiden asioiden selvittämiseen. Eikä tämä ollut tänä syksynä ensimmäinen kerta. Harvemmin yhdelle päivälle osuu kahta tapausta. Pienempiä juttuja ehtii usein hoitamaan tunnin aikana muun ohjelman siitä kummemmin häiriintymättä. Olen usein puuttunut mm. nimittelyyn kesken tunnin pitämällä nasevan kasvatuksellisen puheenvuoron. Nykyään en edes kuule kirosanoja oppituntien aikana, koska olen niihin aina reagoinut. Jos joltakulta lipsahtaa kirosana, hän pyytää sitä välittömästi anteeksi.
Kaikkein haasteellisinta on oppilaiden mielipahan tunnistaminen, koska nuoret yrittävät niin ankarasti säilyttää kasvonsa porukassa. Niissä tilanteissa luottamus pitää ansaita. Nuorelle pitää jäädä tunne, että aikuiset ottavat hänen murheensa vakavasti. Joskus kyseessä voi olla täysin mielivaltaiset pelot tai oletukset, mutta niistäkin on hyvä nuoren kanssa keskustella. Nuori, joka huomaa tulleensa kuulluksi pikkumurheista, uskaltaa tulla kertomaan myös isommista murheistaan.
Peruskoulun opettajana nautin suunnattomasti tämän työn kokonaisvaltaisuudesta. Alkuvuosina keskityin enemmän siihen, kuinka pystyn toteuttamaan opetussuunnitelman asettamat vaatimukset opetuksessani, mutta nyt kokeneempana aineenopettajana nautin siitä tunteesta, että voin olla yhtä aikaa sekä opettaja että kasvattaja. Yläkouluja usein moititaan siitä, että opetus on niissä liian asiakeskeistä. En ole samaa mieltä. Ainakin meidän koulussamme työskentelee aikuisia, jotka näkevät oppilaat ensisijaisesti kasvavina nuorina huolineen ja murheineen. Ja kun oppilaat huomaavat sen, he voivat rauhassa keskittyä oppimiseen.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti