lauantai 11. syyskuuta 2010

Kokonaisvaltaisesti teidän

Aamun ensimmäinen tunti. Oppilaat tulevat luokkaan. Takapulpetin pojilla on tiukka sanallinen vääntö menossa, äänet ovat kiihtyneitä, puhutaan rahasta ja velan maksamisesta. Muu luokka kuuntelee sananvaihtoa. Tervehdysten jälkeen pitäisi rauhoittua kuuntelemaan aamunavausta. Lupaan, että pojat saavat puhua huolestaan aamunavauksen jälkeen.

Pojat kertovat tilanteen. Minä piirrän tapahtumista kaaviota taululle. Kolme poikaa oli ollut pelaamassa hedelmäpeliä. Yksi pojista oli sijoittanut peliin alkupääomaksi 20 senttiä ja he olivat voittaneet 10 euroa. Kiistaa oli tullut rahan jakamisesta. Ensin rahat oli jaettu kolmeen pekkaan, mutta myöhemmin yksi pojista oli alkanut väittää, että kolmas poika olikin oman osuutensa velkaa hänelle, koska hän ei ollut ollut pelikoneen välittömässä läheisyydessä voiton osuessa kohdalle.

Koko luokka saa ottaa kantaa, oliko tuossa tilanteessa jaettu raha lainattua rahaa, joka piti maksaa takaisin. Tulemme siihen tulokseen, että yleisen oikeustajun mukaan pojat olivat antaneet , eivät siis lainanneet, kolmannelle pojalle tämän osuuden. Mistään velasta ei siis ollut kyse ja asiasta ei siis kannattanut enää riidellä.

Lopuksi huomautan, että tällaista tilannetta ei oikeastaan olisi pitänyt edes syntyä, koska kaikki pojat olivat alaikäisiä pelaamaan kyseisiä hedelmäpelejä. Pojat ovat hieman noloja.

Asian selvittelyyn meni oppitunnista noin 10 minuuttia. Sen jälkeen palaamme normaaliin työjärjestykseen ja alamme tehdä pieniä tarinoita ja improvisoida niitä.


Saman päivän viidennen tunnin alussa on ollut tappelu. Tilanteella ei ole aikuisia silminnäkijöitä, mutta toinen pojista on mennyt terveydenhoitajalla ja toinen on odottamassa tunnin alkua. Menemme luokkaan, tervehdimme ja istumme alas. Kirjaan ylös tapahtuneet. Kuuntelen ensin toisen osapuolen tarinan ja pyydän silminnäkijöiltä kommentit. Kuulen, että vastaavanlainen tappelu oli käyty aikaisemmin tällä viikolla ja sitä oli käsitelty KIVA-tiimin kanssa.

Tällä kertaa tilanne oli alkanut nimittelystä. ”Ei haukku haavaa tee”, toteaa yksi oppilas. Ärähdän välittömästi, tuo sanonta on yksi niistä kammottavimmista sanonnoista, joita mm. minun nuoruudessani 80-luvulla viljeltiin. Keskustelemme siitä, millaisia ”haavoja” ja tuntemuksia jatkuva haukkuminen tekee. Luokka on hyvin vakava ja hiljainen.

Minun on vietävä asiaa eteenpäin. Luokka on rauhallinen, joten uskallan jättää heidät keskenään. Annan heille ohjeet pienten näytelmien tekemiseen ja he ryhtyvät toimeen. Minä lähden käymään terveydenhoitajalla katsomassa toista poikaa ja jututan häntä. Sen jälkeen käyn rehtorin kansliassa. Hän kirjaa asian ja pyytää ottamaan yhteyttä kuraattoriin. Soitan kuraattorille, joka on onneksi paikalla ja pyytää minua tuomaan pojan hänen luokseen. KIVA-tiimi hoitaisi asian loppuun.

Kun vihdoin pääsen luokkaan takaisin, tunnista on kulunut 30 minuuttia. Katson oppilaiden valmistamat pikkunäytelmät ja teemme lopuksi muutaman improvisaation. Lopuksi kerään porukan kokoon ja keskustelemme vielä tapahtuneesta. Kerron oppilaille, miten me aikuiset olemme tappelua alkaneet selvittää. Muistutan oppilaita siitä, että jos he eivät puutu toisten haukkumiseen ja nimittelyyn, he hyväksyvät silloin kiusaamisen ja ovat osallisia siihen. Heikompaa pitää kannustaa, ei mollata, vaikka toinen jopa kehuskelisikin heikolla menestyksellään. Kiitän myös heitä siitä, että he olivat toimineet hienosti ryhmänä, vaikka opettaja oli juossut hoitamassa asioita.

Kyseisenä päivänä käytin yhteensä yhden kokonaisen oppitunnin oppilaiden asioiden selvittämiseen. Eikä tämä ollut tänä syksynä ensimmäinen kerta. Harvemmin yhdelle päivälle osuu kahta tapausta. Pienempiä juttuja ehtii usein hoitamaan tunnin aikana muun ohjelman siitä kummemmin häiriintymättä. Olen usein puuttunut mm. nimittelyyn kesken tunnin pitämällä nasevan kasvatuksellisen puheenvuoron. Nykyään en edes kuule kirosanoja oppituntien aikana, koska olen niihin aina reagoinut. Jos joltakulta lipsahtaa kirosana, hän pyytää sitä välittömästi anteeksi.

Kaikkein haasteellisinta on oppilaiden mielipahan tunnistaminen, koska nuoret yrittävät niin ankarasti säilyttää kasvonsa porukassa. Niissä tilanteissa luottamus pitää ansaita. Nuorelle pitää jäädä tunne, että aikuiset ottavat hänen murheensa vakavasti. Joskus kyseessä voi olla täysin mielivaltaiset pelot tai oletukset, mutta niistäkin on hyvä nuoren kanssa keskustella. Nuori, joka huomaa tulleensa kuulluksi pikkumurheista, uskaltaa tulla kertomaan myös isommista murheistaan.

Peruskoulun opettajana nautin suunnattomasti tämän työn kokonaisvaltaisuudesta. Alkuvuosina keskityin enemmän siihen, kuinka pystyn toteuttamaan opetussuunnitelman asettamat vaatimukset opetuksessani, mutta nyt kokeneempana aineenopettajana nautin siitä tunteesta, että voin olla yhtä aikaa sekä opettaja että kasvattaja. Yläkouluja usein moititaan siitä, että opetus on niissä liian asiakeskeistä. En ole samaa mieltä. Ainakin meidän koulussamme työskentelee aikuisia, jotka näkevät oppilaat ensisijaisesti kasvavina nuorina huolineen ja murheineen. Ja kun oppilaat huomaavat sen, he voivat rauhassa keskittyä oppimiseen.

sunnuntai 5. syyskuuta 2010

Kotiopettajan come back

TutorHouse on uusi suomalainen yritys, joka tarjoaa julkista opetusta täydentävää yksilöllistä opetuspalvelua koteihin. Jos vanhemmat eivät ehdi tai osaa itse opastaa jälkeläisiään kotiläksyissä, eikä koulun läksyparkistakaan tai tukiopetuksesta tunnu olevan apua, TutorHousesta voi tilata tukiopettajan omaan kotiin. Yritys nimeää asiakkaalleen henkilökohtaisen ja luotettavan opettajan, jonka johdolla oppilas eli asiakas saa yksilöllistä opetusta haluamastaan aineesta.

TutorHousen tarjoama opetuspalvelumme täydentää julkista opetusta, eikä sen tarkoitus ole kilpailla julkisten palvelujen kanssa.

Kun kuulin TutorHousen mainoksen ensimmäisen kerran autoradiostani, en ollut uskoa korviani. Hetken asiaa mietittyäni tajusin, että kyseessähän on aivan loistava liikeidea. Kolmen koululaisen äitinä tiedän, että läksyjen teon kontrollointi ja niissä avustaminen saattaa joskus viedä tunnin jos toisenkin yhteisestä ilta-ajasta. Joskus tuo yhteinen aherrus on silkkaa kärsimystä kummallekin. Mikäs sen houkuttelevampi ajatus, kuin ulkoistaa lasten läksyjen teossa auttaminen ammatti-ihmisille, jotka kärsivällisesti jaksavat opettaa omaa pikku kullanmurua sillä aikaa, kun itse voi huoletta vaikkapa jatkaa omia töitä vielä vähän pidempään.

Kyllähän Suomessa on aikaisemminkin ollut kotiopettajia; 1800-luvulla moni suurmiehemmekin toimi maakunnissa kotiopettajina; Runeberg Ruovedellä ja Lönnrot Vesilahdella. Tuohon aikaan lapset piti lähettää pitkän matkan taakse kouluun, mikäli halusi jälkeläiselleen sivistystä. Mikäli mieli ylioppilaaksi ja ihan maisteriksi, suomen kielellä ei niin pitkälle voinut edes opiskella, joten nuorukaiset tarvitsivat apua ruotsin ja latinan kielen opintoihin. Kotiopetus kotiopettajan johdolla oli tähän sangen näppärä ratkaisu.

Minä kuulun ensimmäiseen peruskoulusukupolveen, joka aloitti koulunsa 70-luvun lopulla. Omat vanhempani tuskin olisivat osanneet auttaa minua enää yläkoulun matematiikan tai kemian läksyissä, kielistä puhumattakaan. Meillä tosin oli tasokurssit, joten jos minulla olisi ollut ongelmia matematiikassa tai kielissä, olisin siinä tapauksessa valinnut alemman tason kurssit ja saanut opettajalta enemmän apua. Tehtävätkään ei olisi siinä tapauksessa olleet yhtä haastavia kuin ne ylemmillä kursseilla olivat. Muistaakseni tukiopetustakin oli tarjolla ja koulussa toimi klinikkaluokka, jossa työskenteli erityisopettaja.

Minun vanhemmillani ei ollut koulusivistystä auttaa minua kotitehtävissä. He olivat kasvaneet sodan jaloissa, äitini joutui 9-vuotiaana pakenemaan pommituksia ja kun sota loppui, hän oli jo 14-vuotias eikä häntä kannustettu jatkamaan opintoja. Isäni on kotoisin maaseudulta ja siellä poikia tarvittiin apuna metsätöissä, eikä silloin joutanut koulun penkkiä kuluttamaan.

2010-luvun peruskoululaisilla on vanhemmat, jotka ovat itse käyneet yhdeksänvuotisen peruskoulun. Heillä pitäisi ainakin teoriassa olla mahdollisuudet auttaa lapsiaan kotitehtävissä. Jos oppilaalla on oppimisvaikeuksia tai jokin asia tuottaa ongelmia, opettaja pyrkii aina ensin antamaan tukiopetusta, ja jos huomataan, että tuen tarve on jatkuvampaa, oppilas voi saada osa-aikaista erityisopetusta pienryhmässä. Koulussa annettava tuki ei kuitenkaan vie pois vastuuta vanhemmilta, joiden tulisi edelleen valvoa, että koulutehtävät tulee tehdyiksi, mikäli oppilas itse ei osaa vielä niiden tekemisistä ja aikatauluttamisesta huolehtia.

Suurin osa 2010-luvun vanhemmista kykenisi siis taitojensa puolesta auttamaan lapsiaan kotiläksyissä, mutta monella siihen ei ole aikaa. Työpäivät kauppareissuineen venähtävät helposti pitkiksi, kotona pitää laittaa ruokaa ja sen jälkeen on ehkä startattava auto uudestaan ja vietävä lapsia harrastuksiin. Jos illalla kotiin päin ajettaessa juniori tokaisee takapenkiltä, että matikan läksyt on tekemättä, koska hän ei osannut, ja huomenna on biologian koekin, äidillä ja isällä saattaa vihlaista ilkeästi sydänalasta. Vaikka kuinka olisi opettanut ja tähdentänyt lapsukaisille, että läksyt tehdään heti koulun jälkeen ja että kokeisiin on alettava lukea useita päiviä aikaisemmin, äitinä tai isänä tuntee usein syyllisyyttä ja jopa jonkinlaista häpeää siitä, että ei itse ehdi auttamaan lapsiaan.

Tuollaisina hetkinä autoradiomainos voi olla kuin vastaus äänettömiin rukouksiin.

Minäkin voisin olla potentiaalinen TutorHousen asiakas. Omatkin työpäiväni venyvät välillä liian pitkiksi ja nuorimmaiseni tarvitsee apua läksyjen teossa. Tähän asti olemme pärjänneet sopimalla läksyparkista opettajan kanssa ja vuorotyötä tekevä mieheni voi auttaa häntä kahtena viikkona kolmesta. Jos olisin yksinhuoltaja, tilanne olisi huomattavasti haastavampi. Minun onnekseni avun tarvitsijoitakin on vain yksi, sillä vanhemmat pojat ovat tähän asti huolehtineet läksyistään itsenäisesti.

TutorHousen opettaja velottaa käynnistään 70 euroa arvonlisäveroineen, joten ihan pikkurahalla tukiopetusta kotiin ei saa. Peruskoulun kasvattina ja julkisen puolen opettajana ajatus yksityisestä tukiopetuksesta tuntuu epätasa-arvoiselta. Kaikilla perheillä ei ole taloudellisesti mahdollisuutta hankkia tukiopetusta kotiin, vaikka heillä olisi sille tarvettakin. Vaikka lapset saisivat koulussa tukea opiskeluunsa, se ei aina ole riittävää, varsinkaan jos vanhemmilla ei ole aikaa tai energiaa auttaa lasta kotona.

Toisaalta nyt kun yhä useampi kunta lakkauttaa lähikouluja ja oppilaiden koulumatkat pitenevät, monet lapset saattavat jäädä paitsi koulun tarjoamasta tukiopetuksesta ihan siitä syystä, että heille ei voida järjestää kuljetusta takaisin kotiin, mikäli he jäävät koulun jälkeen tukiopetukseen. Tällaisessa tilanteessa vanhemmat itse voisivat hankkia samaa luokkaa käyville lapsilleen pari kertaa viikossa omalle kylälle tukiopettajan, jonka kustannukset he jakaisivat yhdessä.

Kuten kaksi sataa vuotta sitten, yksityisenä kotitukiopettajana toimiminen voisi olla monelle alan opiskelijalla tai vastavalmistuneelle opettajalle hyvä keino hankkia työkokemusta ja elantoa. Sunnuntain Aamulehdessä (5.9.2010) eräs biologian ja maantiedon opettaja tuskaili huonoa työtilannetta. Kotitukiopettajuus voisi olla jollekulle tervetullut hengähdystauko pitkän peruskouluopettajauran varrella.

Ja voihan nytkin kunnalta hankkia ostopalveluna kotiapua, miksi ei yhtä hyvin tukiopetustakin. Varakkaissa kunnissa riittäisi varmasti maksukykyisiä asiakkaita.

Ajatus yksityisestä tukiopettajuudesta on siis hyvin kiehtova. Muutama asia kuitenkin askarruttaa. Mikäli perhe hankkii yksityisen tukiopettajan, kenen vastuulla on ohjeistaa häntä. Antavatko vanhemmat tukiopettajalle valtuudet ottaa selvää opettajilta mm. lapsen oppimisvaikeuksista? Mistä opettaja tietää, että kyseisellä henkilöllä on valtuudet saada näitä tietoja?

Entäpä vaatiiko TutorHouse kaikilta tukiopettajiltaan rikosrekisteriotteen? Esittävätkö tukiopettajat otteen myös lasten vanhemmille, vai voiko luottaa, että he ovat kaikki sen työnantajalleen varmasti toimittaneet. Näillä opettajillahan on pääsy lasten kotiin ja siksi turvallisuuteen tulisi kiinnittää erityistä huomiota.