keskiviikko 23. kesäkuuta 2010

Kohtaamisia

Tapasin vasta hiljakkoin Suomeen muuttaneen perheen. He saapuivat kotikuntaansa suoraan pakolaisleiriltä. Perheeseen kuuluivat molemmat vanhemmat ja neljä lasta, joista yksi oli alle kouluikäinen.

Matkalla tapaamiseen mietin, millaisia tuntemuksia heillä tässä vaiheessa on. Ovatko he hämmentyneitä ja väsyneitä kaikista uusista asioista, vai onko päällimmäisenä helpotuksen tunne, että he ovat nyt saaneet pysyvän luvan asettua jonnekin ja alkaa rakentaa omaa ja lastensa tulevaisuutta.

Perillä tapaan iloisen ja energisen perheen. Emme kättele, hymyilemme ja nyökkäämme ystävällisesti. Tulkkia odotellessamme opettelemme muutamia fraaseja suomen kieltä. Tulkin saavuttua keskustelemme lasten koulunkäyntiin liittyvistä asioista. Vanhimmat lapset ovat suorittaneet ala-asteen opinnot, toinen saanut jopa stipendin hyvän opintomenestyksen johdosta. Mukavimmaksi oppiaineeksi he mainitsevat historian. Nuorinkin koululaisista osaa kirjoittaa ja lukea omalla äidinkielellään. Alkuvaiheessa lasten on kuljettava kouluun toiseen kuntaan, koska omassa kunnassa ei ole valmistavaa opetusta. Bussilla kulkeminen arveluttaa vanhempia. Lähtömaassa se olisi tullut kuuloonkaan. Nuorimmaiselle pyrimme järjestämään koulutaksin, kuten kaikille hänen ikäisilleen lapsille, joiden koulumatka on yli 5 kilometriä.

Koulupaikanhaku papereita allekirjoittaessa isä naurahtaa, kotimaassa ei olisi ikinä uskaltanut laittaa puumerkkiään mihinkään paperiin. Suomessa heidän on vain kyettävä uskomaan viranomaisiin, vaikka papereihin kirjoitetusta kielestä ei ymmärrä sanaakaan. Hurja juttu.

Puhumme lapsien mieltymyksistä ja harrastuksista. Perheen pojat rakastavat jalkapalloa, olisihan minun kai se pitänyt arvatakin. Brasilia on ehdoton suosikkijoukkue. Perheen tyttö on hyvä käsitöissä. Käymme läpi liikunnan, musiikin ja kuvaamataidon tunteihin liittyviä käytäntöjä. Haluan korostaa, että ongelmia ei ole, vaan kaikesta voi koulun ja päiväkodin kanssa keskustella. Nuorimmaisen kohdalla puhumme siitäkin, että alussa oman paikan löytäminen isossa päiväkotiryhmässä voi olla rankkaa, varsinkaan jos ei ole yhteistä kieltä muiden lasten kanssa. Silloin voivat nyrkit puhua puolestaan. Kielenoppimista on tuettava kaikin tavoin, sekä omalla äidinkielellä että suomen kielellä. Kieli on avain hyvää kotoutumiseen, kaikkien perheenjäsenten kohdalla.

Julkisessa keskustelussa vaaditaan maahanmuuttopolitiikan kiristämistä. Uutisoinnin mukaan Suomella ei ole varaa hyysätä vieraita isoäitejä. Sanotaan, että maassa on oltava maan tavalla tai sitten on lähdettävä maasta ulos.

Katselin poikani kanssa Täällä Pohjantähden alla –elokuvaa. Sisällissodan raakuuksien kuvaaminen sai meidät molemmat kyyneliin. Poika oli syvästi järkyttynyt näkemästään. Lohduttelin poikaa sillä, että kyseessä oli onneksi vain elokuva, eikä Suomessa enää ole ollut pitkään aikaan sellaista, kuin elokuvassa kuvattiin.

Mutta toisaalta muistutin, että joissakin maissa lapset joutuvat oikeasti elämään sodan keskellä, ja meillä suomalaisilla on onni tarjota heille turvallinen paikka, jossa he voivat asua perheensä kanssa rauhassa.

Sama tunne ajaa minua työssänikin. Minulla on onni tarjota tänne tuleville lapsille mahdollisuus oppia ja opiskella. En ehkä tapaa tuota perhettä uudelleen kovin pian, mutta toivon, että kun tapaan lapset seuraavan kerran, voin nähdä saman ilon, optimistisuuden ja luottavaisuuden heidän silmistään.

lauantai 12. kesäkuuta 2010

Yksityisiä keskusteluja

Aina silloin tällöin saan Facebookiini kaveripyyntöjä oppilailta, vaikka he tietävät, että en aio hyväksyä niitä. Lukuvuoden lopussa ystäväpyyntöjä tulee enemmän peruskoulunsa päättäneiltä oppilailta. Olen päättänyt olla hyväksymättä niitä, koska saattaa olla, että heillä on nuorempia sisaruksia, joista tulee jossain vaiheessa oppilaitani. Mutta enemmän on kysymys periaatteesta: minä olen oppilailleni ensisijaisesti opettaja, en edes heidän nettiystävänsä. Oppilaiden joukossa on toki monia todella kivoja ja tutustumisen arvoisia persoonallisuuksia, mutta jos nyt hyväksyn vain ”harvat ja valitut” ystävikseni, miten perustelen niille muille heidän pyyntönsä hylkäämisen. Kysymys on siis myös tasapuolisuudesta, en halua antaa sellaista viestiä, että minulla olisi suosikkeja.

Suurin syy on se, että haluan pitää kiinni yksityisyydestäni. Vaikka en jaa Facebookissa kuvia itsestäni enkä perheestäni enkä kummemmin avaudu tilapäivityksissäni, haluan kuitenkin säilyttää sen foorumina, jossa voin ottaa kantaa asioihin ilman, että saan kuulla niistä kommentteja koulun käytävillä tai luokkahuoneessa. Jotkut kollegat hyväksyvät entisiä oppilaita ystävikseen ja he perustelevat sitä sillä, että heillä on muutakin elämää kuin Facebook. Se, että oppilaat ovat heidän ystäviään siellä, ei vaaranna millään tavalla heidän yksityisyyttään. Hyvä niin. Silloin meidän muiden on vain muistettava olla kommentoimatta heidän tilapäivityksiään, jos emme halua, että oppilaat lukevat niitäkään.

Googlettelin kokeeksi omaa ja muutaman ystäväni nimeä. Itsestäni löysin linkit Twitteriini sekä tähän blogiin; ensimmäiseksi tosin löytyi uintiharrastukseeni liittyvä linkki, joka paljasti syntymävuoteni ja edustamani seuran. Facebook-sivujani Google ei löydä, koska olen määritellyt asetukset siten. Ystävieni nimillä löytyivät sekä heidän Facebook-sivunsa että muutama Facebook-ryhmä, jonka sivuille he olivat kommentoineet. Ei siis riitä, että suojaa Facebook-sivustonsa, sillä koskaan ei voi tietää, kuinka hyvin ns. fani- ja ryhmäsivut ovat suojattuja. Tämän vuoksi kannattaa olla tarkkana, mihin kaikkiin ryhmiin käy liittymässä.

Mutta välttämättä sekään ei riitä, että itse määrittää Facebook-sivunsa yksityisiksi. Ihmettelin suuresti, kun Iltasanomat kertoi uuden sosiaali- ja terveysministeri Juha Rehulan olevan ahkera Facebook-käyttäjä. Iltasanomien verkkosivuille oli lainattu muutamia Rehulan tilapäivityksiä. Millä oikeudella yksityisiksi tarkoitettuja päivityksiä saa julkaista? Googlen kautta Juha Rehulan Facebook-sivuilta on näkyvissä ainoastaan hänen kuvansa ja tykkäämisen kohteensa. Joku Rehulan ns. ystävän on siis täytynyt nuo tiedot lehdistölle vuotaa. En ole mistään lukenut, että tätä olisi edes pahemmin missään paheksuttu. Onko kenellä tahansa lupa kertoa eteenpäin minunkin Facebook-päivityksiäni? Entä jos joku ystävistäni julkaisee minusta kuvan? Periaatteessa sekin on silloin vapaata riistaa.

Ranskassa yksityisyyden suojaamiseen ollaan jo puuttumassa. Tämän kevään aikana siellä on valmisteltu lakia, joka antaa netin käyttäjille laajemmat mahdollisuudet kontrolloida sitä, millaisia tietoja heistä tallentuu nettiin. Toukokuun lopussa Facebookin perustaja Mark Zuckerberg lupasikin parantaa käyttäjien mahdollisuutta hallita yksityisyyttään. Loppujen lopuksi jokainen on vastuussa siitä, millaista tietoa hän itsestään jakaa. Jokaisella on oikeus yksityisyyteen, se ei ole loukkaus ketään kohtaan.