torstai 29. huhtikuuta 2010

Kyllä äiti tietää

Kun nuorin poikani oli 3-vuotias, minulle tuli vain sellainen tunne, että tämän lapsen kanssa koulutie ei tule olemaan ihan helppo. Vanhin oli juuri aloittanut ensimmäisen luokan, keskimmäinen oli vasta 4-vuotias ja hän piirteli innokkaasti. Kuopukseni ei tuntenut mitään mielenkiintoa kynätöihin; vasta 6-vuotiaana hän alkoi piirtää. Esikoulussa käden jälki oli tästä syystä kovin horjuvaa. Pyysin saada pojan kouluvalmiustesteihin ja hän läpäisi ne nipin napin.

Koulunkäynti alkoi tökkiä toden teolla ensimmäisen luokan keväällä. Poika kieltäytyi tekemästä tehtäviä. Keskimmäisenkin kanssa oli ollut hankaluuksia, mutta ne olivat lähinnä käytöspuolella ja impulssien hillitsemisessä, koulutyö sinänsä oli sujunut ihan hyvin. Mutta nuorimmaisella ei tuntunut olevan mitään intoa opiskella. Seurasi palavereja opettajan ja koulupsykologin kanssa, puhelinsoittoja kuraattorille ja perheneuvolaan. Toisen luokan syksyllä poika sai siirron integroidulle pienluokalle. Koulupsykologin kanssa yhteistyö ei sujunut, joten testaukset tehtiin toisen luokan keväällä perheneuvolassa. Vaikka äitinä tiesin, että jotain pojan oppimispulmien takana täytyy olla, tulosten saaminen oli kuitenkin shokki. Pojallani on ilmeisesti Aspergerin syndrooma, tai ainakin vahva epäily siitä. Nyt odottelemme lääkärin tapaamista ja uusia testejä, jotta saamme vahvistuksen epäilylle.

Keskimmäisen pojan kohdalla olimme käyneet oman perheneuvolarumbamme aikaisemmin. Myös hänen kohdallaan havaittiin aspergertyyppistä käyttäytymistä. Pienempänä pojalla oli mm. aistiyliherkkyyttä ja todella voimakkaita raivokohtauksia. Vanhemmiten tietyt piirteet ovat tasoittuneet, nyt hankaluuksia tuottaa lähinnä kovasti mustavalkoinen ajattelu; pojalla on kova tarve kontrolloida omaa ja samalla lähimpiensä elämää. Hän laatii sääntöjä ja huolehtii tiukalla kädellä siitä, että myös muut noudattavat noita sääntöjä. Se aiheuttaa ahdistusta varsinkin pikkuveljessä, mutta synnyttää totta kai pahoja puheita myös ystävien kesken. Toisaalta poika on välillä rakastavan ja huolehtivan isoveljen perikuva ja hänen sanaansa voi usein luottaa. Tätä me kotiväki arvostamme kovasti.

Nuorimmaisen Asperger-diagnoosi on rankempi paikka. Ehkä sen vuoksi, että keskimmäisen kohdalla oireet oli huomattavissa niin aikaisin ja hän sai paljon huomiota käytöksensä vuoksi. Jopa niin paljon, että nuorimmaisen samantyyppiset piirteet jäivät minulta huomioimatta. Tai ehkä ei sittenkään, olihan minulla aavistukseni. Mutta nuorimmainen ei ole koskaan karjunut huomiota, eikä hän tee sitä vieläkään. Hänen ongelmansa on nimenomaan kielellisellä puolella ja vasta nyt hän osaa vaatia itselleen asioita sanalllisesti. Poikani on mm. ahdistunut siitä, että hänen kysymyksiinsä ei vastata. Hän ei osaa tulkita hymähdystä tai nyökkäystä vastaukseksi, vaan hänen on saatava se sanallisesti. Tätä hän alkoi vaatia vasta ihan vähän aika sitten. Hän ei ymmärrä kaikkia sanoja, mutta onneksi hän rohkeasti kysyy niitä. Eilen illalla. kun katselimme televisiota, hän kysyi, mitä tarkoittaa 'menestyä'. Voin vain kuvitella, kuinka paljon väärinkäsityksiä on ehtinyt syntyä, kun hän tuntenut, että hän ei ole tullut kuulluksi tai hän on tulkinnut saamansa reaktiot omalla tavallaan.

Minulla on onneksi paljon jo tietoa asioista ja kokemustakin. Kysehän ei ole siitä, että jotakin uutta ja outoa olisi yhtäkkiä tullut elämäämme. Siksi näin voimakas oma hämmennys ja ahdistus tuntuu yllättävältä. Voin vain kuvitella niiden perheiden hämmennystä, joille asia paljastuu ilman ennakkovaroitusta. Sanotaan, että helpottaa, kun asiat saavan nimen; diagnoosihan ”vapauttaa” ihmisen turhista epäilyistä ja itsensä syyttelemisestä. Siinäkin on perää, mutta niin kauan kuin asialla ei ole nimeä eikä siitä ole mustaa valkoisella, sen voi myös välillä hyvällä omallatunnolla unohtaa. Diagnoosin jälkeen asia on olemassa eikä sitä voi enää lakaista maton alle, vaan asian kanssa on elettävä joka päivä ja järjestettävä elämänsä sen mukaan. Toisaalta olen itsekin vuosien myötä oppinut arvostamaan rutiineja, joten tuskin meidän turvallinen ja tasainen arkielämämme tulee diagnoosin myötä edes radikaalisti muuttumaan.

sunnuntai 25. huhtikuuta 2010

Reppuja täyttämässä

Pieni haikeus alkaa taas hiipiä mieleen. Ihan kohta on taas se aika vuodesta, kun täytyy hyvästellä iso joukko nuoria, jotka ovat saaneet peruskoulunsa päätökseen. Tänä keväänä ovat vuorossa ne oppilaat, jotka tulivat yläkouluun yhtä aikaa minun kanssani. Kolme vuotta on vierähtänyt vauhdikkaasti. Toisaalta tunnen myös ylpeyttä, sillä tiedän, että monella on näiden kolmen vuoden aikana reppu täyttynyt hyvillä eväillä ja uskon heidän pärjäävän jatko-opinnoissaan. Osalla repussa ei välttämättä ole faktatietoa, mutta se on pullollaan sosiaalista kompetenssia, taitoa tulla ihmisten kanssa toimeen ja sellaisenkin repun omistaja tulee elämässään pärjäämään.

Suurimmalla osalla nuorista on sellaiset opiskeluvalmiudet, että he kykenevät suoriutumaan opinnoistaan kunnialla. Kaikilla eväät eivät opiskeluun riitä. Juha Mäki-Keitelä kirjoittaa Aamulehden Alakerrassa (24.5.2010) opintonsa keskeyttävistä nuorista.
Hänen mukaansa joka vuosi noin 28 000 tuhatta opiskelijaa eri kouluasteilla keskeyttää opintonsa kokonaan. Ongelmallisin porukka on toisen asteen ammatillisen perusopetuksen keskeyttäneet nuoret. Heistä jopa 64% jää pysyvästi vaille koulutusta ja työpaikkaa.

Mäki-Ketelän mukaan tyypillinen opintonsa keskeyttäjä on sosiaalisilta valmiuksiltaan ja vuorovaikutustaidoiltaan rajoittunut. Altistavina tekijöinä voi olla vanhempien heikko sosiaalinen asema, oppimiseen liittyvät vaikeudet, kiusaaminen tai mielenterveysongelmat. Joiltakin saattaa elämästä puuttua kokonaan aikuinen, joka tukisi lapsen tai nuoren koulunkäyntiä. Juuri näille oppilaille koulun merkitys on tärkeä.

Mäki-Ketelä kritisoi perinteistä koulua, jossa painotetaan teoreettista opiskelua ja noudatetaan orjallisesti opetussuunnitelmaa vaikka monet oppisivat paremmin, jos pääsisivät enemmän tekemään itse asioita. Tämä asia tiedostetaan kouluissa , mutta hänen mukaansa rehtorit ja opettajat ovat kyvyttömiä ja haluttomia muuttamaan metodejaan erilaisille oppijoille paremmin soveltuviksi.

Mäki-Ketala peräänkuuluttaa riskitekijöiden varhaista tunnistamista ja puuttumista ongelmiin. Käytännössä se tarkoittaa, että lapsia ja nuoria tulisi kontrolloida ja tukea myönteisessä hengessä.

Jokaisessa luokassa on oppilaita, jotka ainakin joiltakin osin täyttävät hypoteettisen opintojensa keskeyttäjän kriteerit. Uskon, että suurin osa opettajista näkevät oppilaansa yksilöinä ja he osaavat arvioida, kuinka juuri tätä kyseistä oppilasta tulisi tukea. Esimerkiksi jos opettaja huomaa, että joku oppilas mielellään vetäytyy syrjään, hän usein pyrkii huomioimaan tällaisen oppilaan jollakin tavalla. Ryhmätyötilanteissa opettaja voi katsoa, että oppilas pääsee sellaiseen ryhmään, jossa hän uskaltaa sanoa mielipiteensä ja missä hänet ylipäätään huomioidaan. Opettajan täytyy muistaa antaa tällaiselle oppilaalle palautetta siinä missä niillekin, jotka tuovat itseään jatkuvasti hyvin äänekkäästi esille.

Jokaisen opettajan on aina ja joka tilanteessa puututtava kiusaamiseen, kun hän sen havaitsee. Nykykouluissa on käytettävissä paljon hyviä välineitä, kuten esim. Opetushallituksen rahoittama KiVa Koulu-hanke. Monissa kouluissa on myös ns. vertaissovittelijoita eli oppilaita, jotka on koulutettu ratkomaan nuorten välisiä kiistoja.

Oppimiseen liittyvät ongelmat ja niihin puuttuminen on monitahoisempi juttu. Opettaja voi kyllä havaita, että oppilaalla on oppimisessaan hankaluuksia, mutta niiden syiden selvittäminen vaatii moniammatillista yhteistyötä. Asioita viedään eteenpäin oppilashuoltoryhmän kautta, mutta tuloksien saaminen mahdollisine testauksineen vie ainakin pari kuukautta, joskus jopa koko lukukauden, ennen kuin oppilaalle on mahdollista tehdä jotain räätälöityjä suunnitelmia. Isossa koulussa on paljon oppilaita, jotka tarvitsevat erilaisia tukitoimia, joten siitä, kun opettaja ilmaisee huolensa jonkun yksittäisen oppilaan kohdalla, aikaa voi kulua yllättävänkin paljon, ennen kuin hänen asiaansa ehditään kunnolla paneutumaan.

Toki opettaja voi itsenäisestikin harkita, mitkä oppisisällöt omassa oppiaineessa ovat kunin oppilaan kannalta keskeisiä ja mitkä puolestaan eivät erityisen tärkeitä. Mutta mikäli oppilaalla ei ole henkilökohtaistettua oppimissuunnitelmaa, hänen tulisi saada opetussuunnitelman mukaista opetusta ja hänet tulisi myös niillä kriteereillä arvioida.

Jokaisella luokalla on nimittäin myös niitä oppilaita, jotka eivät ole valmiita laittamaan tikkua ristiin oman oppimisensa eteen. Heiltä puuttuu yksinkertaisesti motivaatio opiskella. Välillä tunnen itseni jopa epäreiluksi, koska en ole jatkuvasti patistamassa heitä tekemään tehtäviään. Miksi he saavat luistaa kirjallisista töistä, jotka ovat muille pakollisia. Ja eikö heidänkin tulisi joka tapauksessa oppia kurinalaista työntekoa, sillä sitä heiltä työelämässäkin vaaditaan. Vai onko jossakin heille suunnatut leppoisamman työmarkkinat, joissa urakoita saa painaa ihan vapaasti omaan tahtiin ilman ulkoista painetta?

Entä arviointi sitten? Toisinaan kaipaan vielä yläkouluunkin sanallista arviointia. Varsinkin äidinkielessä se olisi perusteltu, koska oppiaine on niin laaja. Joku oppilas on erittäin motivoitunut opiskelemaan kielioppia, mutta kirjoittaminen on tuskaa. Joku ei jaksa väkertää kirjallisia töitä, saatika edes muistiinpanoja vihkoon, mutta hän pärjää suvereenisti yleissivistyksensä vuoksi luokkahuonekeskusteluissa. Joku kieltäytyy yksinkertaisesti tekemästä mitään opiskelujensa eteen, mutta hän on muuten mukava ja avoin nuori, jonka kanssa tulee helposti toimeen ja joka varmasti tulee sosiaalisten taitojensa puolesta pärjäämään elämässään. Miten näitä kaikkia yksilöitä voi edes arvioida oikeudenmukaisesti samoin kriteerein asteikolla 4-10?

Ja siksi onkin hyvä tässä vaiheessa muistaa sanoa jokaiselle ysiluokkalaiselleni jotain positiivista ja kannustavaa ennen kuin he saavat päättötodistuksen käteensä ja katsovat sieltä numeerisen tuomion. Voihan olla, että se pieni ystävällinen sana on juuri se, joka saa hänet aikanaan valitsemaan itselleen sopivan alan. Ei kenenkään tarvitse olla hyvä kaikessa; riittää, että itse tunnistaa omat vahvuutensa.

maanantai 19. huhtikuuta 2010

A banana

Osallistuin koulutukseen, jossa Katri Lietsala Gemilosta kertoi miten julkiset yhteisöt voisivat entistä paremmin hyödyntää sosiaalisen median työkaluja kuten Facebookia tai Twitteriä. Se kaikki kuulosti kovin houkuttelevalta, mutta ennen sosiaaliseen mediaan sukeltamista on syytä tarkkaan miettiä valmiiksi, miten julkisuuttaan siellä hallitsee.

Koko viikonlopun käytin päivittämällä omia työkalujani. Minulla on Facebook, uusi Twitter-tili ja kolme blogia. Tein päätöksen, että Facebook on edelleen se foorumi, jossa asioin niiden ihmisten kanssa, joiden kanssa voisin oikeassa elämässäkin olla tekemisissä. Se on ystävien, sukulaisten, kollegoiden, vanhojen koulu- ja harrastuskaverien ja –tuttujen kohtaamispaikka. Vaikka en ole halukas revittelemään päivityksilläni enkä tee mielestäni härskejä testejä, en kuitenkaan halua päästää tälle reviirille ihan jokaista ohikulkijaa, oppilaista puhumattakaan.

Twitter on minulle varsinainen verkostoitumisfoorumi. Siellä voin seurata minua kiinnostavia ihmisiä ja yhteisöjä, saada heiltä vinkkejä, ajatuksia ja materiaalia, joita voin taas puolestani jakaa eteenpäin. Kuten joku sanoi, Twitter on kuin coctailkutsut, jossa tavataan uusia ihmisiä. Eräs tweettaaja ihmetteli, miksi esim. politiikot tekevät sinne niin ikäviä tilapäivityksiä eivätkä kerro esim. yksityiselämästään. Onneksi eivät, sillä vaikka Suomi ei olekaan mikään coctailkutsujen mallimaa, täälläkin ymmärretään, että se ei ole oikea paikka avautua ventovieraille. Se olisi juuri sitä Tankerous-osastoa, you know.

Ja kieltämättä kyllä se pistää hieman silmään, jos pääasiassa asioihin keskittyvässä uutisvirrassa yhtäkkiä eräs julkisuudesta tuttu toimittaja ilmoittaa syöneensä aamupalaksi mysliä, jogurttia ja ”a banana”. Ja siis vieläpä englanniksi, jotta mahdollisimman laajalla joukolla maailmalla on mahdollisuus tavoittaa tämä tieto.

Sosiaalinen media luo vahvoja mielikuvia käyttäjistään. Siksi pitää olla tarkkana, millaisen kuvan siellä itsestään antaa. Parhaassa tapauksessa sosiaalisella medialla on käyttäjilleen paljon annettavaa, onneksi paljon muutakin kuin A banana-journalismia.

sunnuntai 18. huhtikuuta 2010

Hyvää draamaa

Olen tämän vuoden aikana käynyt katsomassa kaksi kertaa todella hyvää teatteria. Tampereen Teatterin Puhdistus oli veret seisauttava elämys. On pelottavaa ja ahdistavaa huomata, että pahuuden määrä maailmassa tuntuu olevan vakio. Mielestäni vaikuttavin kohta olikin, kun nuori nainen istuu kertomassa omista kokemuksistaan vanhemmalle, ja me katsojat tiedämme, että he molemmat kantavat täsmälleen samanlaista häpeän taakkaa.

TTT:n Komisario Koskinen tarjosi toisenlaisen elämyksen. Olen ahminut kaikki Seppo Jokisen dekkarit, ja jopa tunnustanut oppilailleni rakastuneeni Sakari Koskiseen. Odotukseni olivat siis valmiiksi korkealla. Ja ne myös ylittyivät. Tiina Puumalainen oli onnistunut dramatisoimaan Jokisen dekkareista ehjän ja toimivan kokonaisuuden. Videotekniikka täydensi ansiokasta näyttelijätyötä. Näytelmä ei jäänyt vauhdikkuudessaan eikä viihdyttävyydessään yhtään jälkeen TV:n poliisisarjatarjonnalle. Päin vastoin, oikein harmittaa, että Koskisen jatko-osia ei voi enää katsoa näyttämöllä, vaan pitää tyytyä odottamaan tulevia TV2:n dramatisointeja.

Minua on teatterissa kiehtonut aina se, kuinka pienellä voidaan saada aikaiseksi suuria asioita. Joskus nuoruudessani kävin katsomassa näytelmää, jonka lavastuksena toimi yksi iso puinen arkku, joka näytelmän kuluessa muuntui moneksi: pöydäksi tai vankkureiksi ainoastaan asentoa, valaistusta ja tekstiilejä muuttamalla. Koskisessakin lavastus oli niukkaa, mutta tehokasta. Puhdistuksessa näyttämö oli välillä kokonaan pimeä.

Luovaa kirjoittamista opettaessani korostan aina oppilaille dialogin tärkeyttä. Turhia vuorosanoja ei kannata edes kirjoittaa, elleivät ne vie tarinaa eteenpäin. Koskisessa tämäkin oli huippuunsa hiottua. Äänensävyt, murre, ajoitus ja itse repliikit olivat nautittavaa katsottavaa ja kuunneltavaa. Tärkeää ei ole se, mitä sanotaan, vaan miten se sanotaan.

Ammattinäyttelijöille asia on itsestään selvä, mutta nuorten kanssa sitä kannattaa harjoitella. Monilla nuorilla saattaa olla vaikeuksia lukea sosiaalisia tilanteita ja tunnistaa äänensävyjä. Heille erilaiset draamaharjoitukset ovat tärkeitä, jotta he harjaantuvat erottamaan, milloin esim. opettajan kommentti on sarkastinen tai ironinen ja se pitäisi tulkita huumoriksi eikä varsinaiseksi kritiikiksi. Tällaisiakin tilanteita joutuu joskus nuorten kanssa selvittelemään.