sunnuntai 19. joulukuuta 2010

Sometetaan!

Tällä viikolla minuun iski valtava some-kuume! Perustin koulumme opettajille oman Facebook-ryhmän, johon myöhemmin kutsumme mukaan myös oppilaita. Samaan projektiin liittyen tein meille myös oman blogin ja Twitter-tilin. Tarkoituksena on opetella yhdessä käyttämään hyväksi sosiaalisen median palveluita opiskelussa. Mikä parasta, verkossa voimme integroida luontevasti eri oppiaineita. Halutessaan jokaisen oppiaineen opettaja voi luoda lisäksi omia virtuaalisia oppimisympäristöjä koulumme kotisivujen alle. Mukaan voidaan linkittää myös oppilaiden ja opettajien omia sivustoja.

Eilen joulusiivouksen lomassa rakentelin ensimmäisiä kirjallisuuden opiskeluun liittyviä sivustoja koulumme pedanettiin. Työn alla ovat Kauhugalleria ja Rikoslaboratorio, kauhu- ja dekkarikirjallisuuden opiskeluun liittyvät foorumit, joiden muokkaamiseen opiskelijatkin saavat osallistua. Joululoman jälkeen voimme alkaa jo testata sitä käytännössä.

Esittelin ideaa alustavasti jo oppilailleni ja he vaikuttivat innostuneilta. Joillakin olisi ollut jo nyt hyviä linkkejä kauhukirjallisuuteen liittyen. Ehkä annan kokeeksi salasanan jo joillekin innokkaimmille oppilaille, jotta he voivat kokeilla ja kehittää sivustoja joululoman aikana.

Koko projektin tärkein tavoite on kuitenkin opettaa oppilaille sosiaalisen median hyötykäyttöä. Kieltämättä minua huolettaa, osaavatko nuoret käyttäytyä kunnolla yhteisillä foorumeilla. Ihan kuin luokkahuoneessakin, myös virtuaalisessa oppimisympäristössä on omat käyttäytymissäännöt. Ehkä niiden kirjaaminen voisi olla ensimmäinen yhteinen työ. Ja jos noita sääntöjä rikkoo, siitä seuraa sanktio, jotka oppilaat ovat yhdessä päättäneet.

Olisi kiva kuulla, millaisia käytäntöjä muilla kouluilla on? Mitä sudenkuoppia tällaiseen hankkeeseen liittyy? Mitä kannattaa tehdä ja mitä ei missään nimessä kannata edes harkita? Laittakaapa kommentteja!

sunnuntai 5. joulukuuta 2010

Vierivä kivi ei sammaloidu

Parikymppisenä julistin suureen ääneen, että minulla on huono arjensietokyky. Inhosin kaikkea tuttua ja turvallista, en halunnut elämääni liikaa sitovia rutiineja, ajatus sitoutumisesta ja paikoilleen jumittumisesta ahdisti suunnattomasti.

Kolmekymppisenä, tuoreena aviovaimona ja kahden pienen pojan äitinä suunnittelin vielä tekeväni väitöskirjan eikä minulla ollut oikeastaan hajuakaan siitä, millaisia työtehtäviä esim. kymmenen vuoden päästä tekisin. Elämä näyttäytyi minulle jättimäisenä mahdollisuuksien pomppulinnana, jossa saattoi edetä huikeilla loikilla vaikka minne asti. Ja vaikka joskus muksahtaisi kumolleen, se ei ainakaan sattuisi, pitäisi vain nousta reippaasti ylös ja ottaa uudelleen vauhtia. .

Oma pomppulinnailuvaiheeni kesti vain muutaman vuoden. Kolmen lapsen yksinhuoltajana ja yksityisyrittäjänä aloin uudella tavalla arvostaa säännöllistä ja taloudellisesti turvattua elämää. Huomasin myös olevani melkoisen taitava luomaan itse perheelleni tuttuja ja turvallisia rutiineja, joista on ollut huomattavasti apua arkielämässä. Olemme asuneet jo 10 vuotta samassa asunnossa enkä edes haaveile muutosta, ennen kuin kaikki pojat ovat käyneet peruskoulunsa loppuun. Onneksi minulla tai avomiehelläni ei ole sellaista työnantajaa, joka velvoittaisi meidät yhtäkkiä vaihtamaan asuinpaikkaa.

Minä olen aina ollut suunnittelija ja visionääri. 70-luvun kasvattina teen edelleenkin 5-vuotissuunnitelmia. Nuorempana näiden suunnitelmien keskipisteenä oli luonnollisesti Minä itse ja Minun urakehitykseni. Nykyään suunnitelmieni lähtökohtana on lapset ja heidän arkielämänsä. Lasten arkielämän turvaa toki sekin, että äidillä on pysyvä työpaikka, jossa hän viihtyy hyvin. Työhyvinvointi kantaa hedelmää myös kotona.

Kuuntelen puoliksi ihaillen ja puoliksi kauhistuneena ystävieni tulevaisuuden suunnitelmia. Yksi aikoo opiskella itselleen uuden ammatin, koska tietää nyt, mitä oikeasti haluaa työkseen tehdä. Toinen myy talonsa, pakkaa tavarat ja muksut muuttoautoon ja aloittaa täysin erilaisen ja todella haastavan esimiestasoisen työn uudella paikkakunnalla. Kolmas aloitti intoa puhkuen uudessa työpaikassa 1,5 vuotta sitten, mutta on nyt jo kovaa vauhtia suuntaumassa uusille urille.

Hienoa, että ihmisillä on energiaa ja rohkeutta tehdä radikaalejakin muutoksia elämässään. Joskus niitä on tehtävä, vaikka ei itse haluaisikaan. Toisinaan vaatii vielä enemmän rohkeutta ja päättäväisyyttä olla tekemättä mitään radikaalia ja tyytyä valltseviin olosuhteisiin.

Olenkohan auttamattomasti ajastani jäljessä, koska ajattelen esimiesten arvostavan työtekijän sitoutumista työpaikkaansa. Jos itse olisin esimies, arvostaisin suuresti sitä, että rekrytoimani henkilö on valmis tekemään pitkäjänteisesti sitä työtä, johon olen hänet palkannut, eikä hän välittömästi ala vilkuilla aidantakaisia ruohokenttiä.

Ja mitä vikaa sammaloituneissa kivissä muka on?
Minun mielestäni ne ovat oikeastaan aika kauniita.
Add caption

lauantai 4. joulukuuta 2010

Unelmatyö

Puolen vuoden sisällä minulle on jo kahdesti tarjottu mahdollisuutta itsenäiseen työhön ja huomattaviin lisäansioihin. Minulta on kysytty, mitä haluaisin tehdä, jos minulla olisi nykyistä enemmän aikaa ja rahaa eikä minun pitäisi työskennellä orjallisesti työnantajan määräämään aikaan.

Minä taidan olla siinä suhteessa umpisuomalainen ja luterialaisen työhulluuden äidinmaidossa imenyt yksilö, että en osaisi edes kuvitella elämääni ilman säännöllistä päivätyötä. Ja jos minulla on mahdollisuus valita, mitä työtä tahdon tehdä, se on ehdottomasti opettamista.

Ymmärrän olevani onnellisessa asemassa, sillä saan tehdä juuri sitä työtä, jota haluan ja jolla pystyn elättämään itseni ja perheeni.

Kaikille se ei ole mahdollista. Moni on hankkinut koulutuksen ja ammatin, mutta koulutusta vastaava työ ei tuo tyydytystä ja töissä käydään vain rahan vuoksi. Monella olisi saattanut olla haluja opiskella itselleen mieleinen ammatti, mutta esim. taloudelliset tai perhetilanteesta johtuneet olosuhteet ovat estäneet sen. Joku puolestaan saattaa olla tyytyväinen työhönsä, mutta ansiot eivät riitä itsensä ja perheensä elättämiseen.

1940-luvun lopulla kaksi amerikkalaista ystävystä vakuuttuivat omien kokemustensa kautta siitä, että kaikilla, joilla on vain halu yrittää, voivat menestyä oman liiketoiminnan luomisessa suoramyynnin avulla. Miehet myivät aluksi ravintolisiä ja siirtyivät sitten mm. kodinhoitotuotteisiin ja kosmetiikkaan. Tällä hetkellä kyseisellä suoramyyntiyrityksellä on yli 3,6 miljoonaa itsenäistä liikkeenharjoittajaa yli 80 maassa.

1963 texasilainen rouva perusti oman kosmetiikkayrityksen, jotta hän voisi tarjota muille naisille itsenäisen uramahdollisuuden kosmetiikkatuotteiden myyjinä. Tänä vuonna 1,8 miljoonaa naista toimii itsenäisinä ihonhoidon konsultteina 30 markkina-alueella

Suoramyyntibisneksessä ei tarvita omaa liiketilaa eikä kallista mainostilaa mediasta, vaan tuotteita markkinoidaan ja myydään tuote-esittelyissä asiakkaan kotona, työpaikalla tai muussa julkisessa tilassa. Myyjät voivat sopia tuote-esittelyistä asiakkaittensa kanssa vapaasti oman aikataulunsa mukaan ja heidän tulonsa riippuvat siitä, kuinka paljon he onnistuvat myymään tuotteita asiakkaille ja hankkimaan heidän joukostaan lisää suoramyyjiä.

Henkilö, joka esitteli minulle tätä liiketoimintaa kertoi, että monet ovat muutaman vuoden jälkeen voineet jättää päätyönsä ja rahoittaa elämänsä suoramyynnistä saaduilla tuloilla. Osa tuloista on ns. passiivista tuloa, jonka eteen myyjän ei tarvitse itse nähdä vaivaa. Mitä enemmän myyjä on onnistunut hankkimaan uusia suoramarkkinointimyyjiä, sitä suurempi on passiivisen tulon osuus. Keskustelupalstoilla voi käydä lukemassa lisää esimerkkejä näistä menestystarinoista.

Mutta ei suoramyynnissäkään menestys ilmaiseksi tule. Itsenäisellä liikkeenharjoittajalla ei ole esimiestä, joka määrää työajoista. Sen sijaan työajat on räätälöitävä asiakkaiden aikataulujen mukaan, mikä tarkoittaa sitä, että aktiivisen myyjän on oltava iskussa silloin kun tavallisilla työssäkäyvillä ihmisillä on vapaa-aikaa. Siksi suoramyyjä tekee töitä iltaisin ja viikonloppuisin. Jos tätä työtä tekee aluksi vain sivutoimisesti, se tarkoittaa sitä, että myyjä tekee töitä kellon ympäri. Ja vaikka päivätyö jäisikin pois tulojen kasvettua, työ olisi jatkossakin hyvin ilta- ja viikonloppupainotteista.

Monille suoramyyntityö voi tarjota juuri heille sopivan tavan tienata rahaa elämiseen. Se ei vaadi suurta alkupääomaa ja työtä voi tehdä juuri niin paljon kuin omat rahkeet riittävät. Koska kyseessä on myyntityö, joka vaatii kontaktin ottoa asiakkaisiin, se ei välttämättä sovellu ihan kaikille. Parhaimmillaan myyjä osaa tehdä tuote-esittelyistä mielekkäitä tilaisuuksia sekä itselleen että asiakkailleen. Ja jos vielä itse uskoo myymiinsä tuotteisiin ja niiden hinta- ja laatusuhteen kohtuullisuuteen, työ voi tuottaa myös henkistä nautintoa. Työstään nauttivan ja siihen uskovan myyjän työtä on ilo katsella. Ja kun vielä kaupan päälle saa asiantuntevaa konsultointia, olen halukas ostamaan heiltä näitä tuotteita ja suosittelemaan niitä myös ystävilleni.

Mutta suoramyyjäksi en itse kyllä aio ryhtyä. Kiitos vain tarjouksesta, mutta ainakin tällä hetkellä haluan panostaa täysillä opetustyöhön. Vaikka minulla on esimiehen määräämät työajat ja teen niiden lisäksi paljon työtä myös omalla ajallani iltaisin ja viikonloppuisin, tämä työ on kuitenkin se, joka tuo minulle henkistä nautintoa riittävästi siitä saamaani palkkioon nähden.

lauantai 13. marraskuuta 2010

Ja maapallo pelastuu!

Minä en ole koskaan lentänyt lentokoneella. Se ei ole tietoinen ekoteko vaan lähinnä sattuma. Me emme matkustelleet koskaan perheen kanssa ulkomaille, koska meillä oli kesämökki, jossa vietimme kaikki kesälomat. Opiskeluaikana minulla ei ollut rahaa matkustella. Yhtenä vuonna otimme poikakaverin kanssa opintolainaa ja lähdimme interrailille. Kaukaisin paikka, johon olen matkustanut, on Nizza, jonne menimme siis junalla.

Voi olla, että en koskaan elämässäni tule astumaan lentokoneeseen. Ensinnäkin, ajatus lentämisestä hirvittää. Minä yksinkertaisesti pelkään lentämistä. Toisaalta, en edes halua lentää, jos on mahdollista matkustaa jollakin muulla tavalla. Olen jo kauan unelmoinut matkustamisesta New Yorkiin, mutta tuon matkan haluaisin ehdottomasti tehdä laivalla.

Työmatkat kuljen henkilöautolla, koska se säästää päivittäin aikaani yli kaksi tuntia. Aikaisempina vuosina kuljin bussillakin ja voi olla, että tänäkin vuonna hankin talvikuukausille seutulipun, jotta säästyn aamuiselta auton rapsuttamisurakalta. Nopein reitti kulkisi ohitustien kautta, mutta en tykkää kaahata koko matkaa satasta, vaan kierrän mieluummin kiertotietä, jossa saa ajella hiljempaa.

Ruokakaupassa yritän olla valpas. Pesuainepakkauksista etsin aina ympäristömerkin, ja vasta sitten alan vertailla hintoja. Kananmunia ostaessa valitsen mahdollisuuksien mukaan vapaiden ja omega-3:sta syövien kanojen munia. Chipsien ja ranskalaisten perunoiden pusseissa on oltava selkeä merkintä auringonkukka- tai rypsiöljyn käytöstä. Palmuöljy on ehdottomasti pannassa. Osa monikansallisista yrityksistä, kuten Unilever ja pohjoismaalainen Santa Maria ovatkin alkaneet käyttää Greenpalmin välittämiä sertifikaatteja, jotka kertovat tuottajan sitoutuneen sademetsien suojeluun. Mutta jos haluaa olla mukana suojelemassa orankien kotimetsiä, kannattaa kaupassa valita muu kuin palmuöljyä sisältävä tuote.

Lähisupermarketistamme saa onneksi jo lähiruokaa. Nykyään ostan sieltä aina pinsiöläisiä perunoita. Mahdollisuuksien mukaan pyrin ostamaan muitakin lähiruokatuotteita, ja jos ei ole mahdollista, valitsen hinnasta huolimatta suomalaisia tomaatteja ja kurkkuja. Hedelmiä ostaessa täytyy tehdä kompromisseja. Pyrin ostamaan eurooppalaisia mandariineja ja omenia. Banaaneista valitsen aina reilun kaupan banaanit. Luomuun en ole vielä siirtynyt, vaikka olenkin jo käynyt niitä hyllyjä kurkkimassa.

Minulla on Nokian kännykkä, mutta kännykkäni taustakuva ilmoittaa puhelimeni olevan eettisesti epäkunnossa. Pari vuotta sitten teimme Make it fair -kampanjan innoittamana teknologiateollisuuden työolosuhteista tietoiskuja koulumme info-TV:seen. Joulukuun 8. päivä TV2:sta tulee tanskalaisen Frank Poulsenin dokumentti Verikännykät, joka yhdistää Nokian kännykät Kongon kaivoksien sietämättömiin työolosuhteisiin ja lapsityövoiman käyttöön. Jokainen voisi omalta osaltaan helpottaa asiaa kierrättämällä vanhat tekniset laitteet, jotta niissä olevat metallit saataisiin uusiokäyttöön.

Yksinkertaisia valintoja, joita toteuttamalla voi yrittää omalta osaltaan vaikuttaa ympäristöönsä. Ja silti minä kuljen edelleen omalla autolla. Töitten jälkeen kiireessä ja väsyneenä kärryihin saattaa sujahtaa silloin tällöin jokin palmuöljypakaste tai meren takaa kuljetettu mandariini tai viinirypäleterttu. Astioitakin olen varmasti pessyt ympäristömerkittömillä pesuaineilla ja laatikoissamme viruu lukematon määrä käyttämättömiä vanhoja kännyköitä.

Siksi en haluakaan näistä asioista sen kummemmin paasata kovalla äänellä. Kotona kerron valinnoistani lapsilleni ja koulussa äidinkielen tunneilla on monia kivoja tapoja lähestyä vastuullista kuluttamista. Ja ehkä seuraava sukupolvi ottaa näistä opeista joitakin käyttöönsä ja ottaa itse selvää muista vaihtoehdoista ja vievät osaltaan sanomaa eteenpäin.

Ja kuka tietää, ehkä maailma vielä pelastuu!

Työelämäoppia koululaisille

Viime kesänä yksityinen liikennöitsijä lakkautti bussilinjan, joka vei lähiömme isot ja pienet koululaiset kätevästi ja turvallisesti kotipysäkiltä kouluun ja takaisin. Kaupunki onneksi korjasi tilanteen ja perusti uuden linjan lakkautetun tilalle. Joka aamu lähiöstämme kulkee bussillinen koululaisia läheiseen alakouluun ja yli viiden kilometrin päässä sijaitsevaan yläkouluun. Nuorimmaisten bussikyydin maksamme omasta bussista, koska koulumatka ei ylitä viittä kilometriä, mutta vanhimman poikani bussimatkat maksaa kunta.

Syksyn aikana kävi kuitenkin ilmi, että bussia käyttävät oppilaat myöhästyvät toistuvasti oppitunneilta. Kuulin asiasta yläkoulun vanhempainillassa. Lokakuun alussa satuin kerran itsekin matkaamaan kyseisellä bussivuorolla. Matka eteni tuskastuttavan hitaasti yksinkertaisesti siksi, että normaalikokoinen bussi oli ääriään myöten täynnä ja kuskin piti jatkuvasti kehottaa matkustajia tiivistämään. Suman purkauduttua kuulin, kun kuski otti yhteyttä esimiehiinsä ja kertoi tilaongelmasta. Sillä kertaa hänelle ei kuitenkaan luvattu nivelbussia käyttöön.

Marraskuun alussa poikani kertoivat, että he olivat poistuneet bussista yhtä pysäkkiä aikaisemmin, koska bussi oli ollut liian täynnä, eivätkä yläkoululaiset olisi enää mahtuneet kyytiin. Sillä kertaa he myöhästyivät tunneilta reilusti ja opettajat olivat uhanneet antaa kaikille myöhästyjille jatkossa jälki-istuntoa, jos he vielä käyttävät kyseistä bussivuoroa.

Tässä vaiheessa minä ja muut koulun vanhempainyhdistyksen jäsenet otimme yhteyttä liikennelaitoksen päättäjiin. Se kannatti, sillä jo samalla viikolla liikennelaitos lupasi linjalle nivelbussin ja näin tapahtuikin.

Mutta tämä ei poistanut myöhästymisongelmaa kokonaan, sillä vaikka aikataulun mukaan bussin pitäisi lähteä klo 07.45, se lähti toistuvasti vasta 07.47 - 07.48.
Alakoululla kellot nimittäin soivat 07.55 ja tunnit alkavat 08.00, ja ainakin jotkut opettajat noudattavat tuota sääntöä kirjaimellisesti. Poikieni mukaan he ovat saattaneet bussin myöhästelystä johtuen olla luokassa minuutin tai kaksi myöhässä, siis siinä tapauksessa, että opettaja on ollut luokassa tasan klo 8.00.

Alakoulun rehtori on puolustanut tiukkaa linjaansa sillä, että työelämässäkään ei sallita myöhästymistä. Hänen mukaansa lähiömme lasten tulisi valita aikaisempi bussi ja kävellä toiselta pysäkiltä 800 metrin matka. Poikani tuntien 800 metrin kävelymatkaan saa helposti ja huomaamatta kulumaan täysin ennakoimattoman määrän aikaa ja se saattaa vain pahentaa myöhästymisongelmaa.

Yläkoululla tunnit alkavat 8.05 eikä poikani ole enää saanut myöhästymismerkintöjä omilta opettajiltaan.

Otin toisen kerran yhteyttä liikennelaitokseen viime keskiviikkona ja kerroin jatkuvista myöhästymisongelmista. Sain seuraavana päivänä vastauksen, jossa luvattiin aikaistaa aikatauluja parilla minuutilla. Mikäli bussi lähtee aamuisin klo 07.43, lapset ehtivät varmasti tunneille kahdeksaksi.

Olen todella tyytyväinen siihen, kuinka auliisti liikennelaitos oli valmis parantamaan palvelujaan asiakaspalautteen myötä. Toisaalta olen todella pettynyt siihen tapaan, millä koulu omia asiakkaitaan palvelee. Luulisi, että rehtori haluaisi tasapuolisesti ajaa kaikkien oppilaidensa etua asuinpaikasta riippumatta.
En ole myöskään kuullut perusteluja sille, miksi tässä kyseisessä alakoulussa kahdeksan tunnit alkavat klo 8.00 ja "yhdeksän tunnit" jo 08.50, kun monissa muissa kouluissa tunnit alkavat 8.05 ja 9.00.

Mitä tulee työelämänsääntöjen opettamiseen, kansanedustaja Hanna-Leena Hemming kirjoitti Suomen kuvalehden blogissa osuvasti suomalaisen työelämän muuttumisesta ja työhyvinvoinnin kehittämisestä. Hänen mukaansa "(miesjohtajien suosima) autoritaarinen johtamistapa näyttää olevan riittämätön nyky-yhteiskunnan haasteiden ja kansalaisten muuttuneiden arvojen edessä. Työntekijöitä ei tulevaisuudessa motivoida valvontaa lisäämällä tai kyttäämällä kellokortin leimauksia. Uusia innovaatioita tuskin syntyy ilmapiirissä, jossa kyseenalaistaminen ja esimiesten haastaminen on ankarasti kielletty."

Lasten ja nuorten tulee ehdottomasti oppia noudattamaan aikatauluja ja olemaan ajoissa sovittuna aikana tietyssä paikassa, mutta käskyttämällä ja kyykyttämällä heitä ja heidän vanhempiaan tätä tavoitetta ei tulla saavuttamaan. Vanhemmat ja heidän lapsensa haluavat nykyään tulla kuulluiksi ja heillä on oikeus saada perustellut vastaukset kysymyksiinsä. He jopa voivat olettaa, että toimimattomiksi osoittautuneita käytäntöjä voidaan muuttaa. "Asiat ovat näin, koska näin ne ovat aina olleet" -mentaliteetti ei ole 2010-luvun johtamista. Onneksi kaupunkimme liikennelaitos on tämän oivaltanut. Toivottavasti sen oivaltavat myös ne tahot, jotka ovat osavastuussa tulevaisuuden päättäjien kasvattamisesta.

keskiviikko 20. lokakuuta 2010

Oljyä aivoille!

Ystäväni pojalle on diagnosoitu ADHD muutama vuosi sitten. Häneltä kuulin ensimmäisen kerran kalaöljyn käytöstä keskittymishäiriöiden hoidossa. Ystäväni on kärsinyt atooppisesta ihottumasta ja hän epäili, että raskauden aikana hänen lapsensa ei saanut tarpeellisia rasvahappoja. Ystäväni innoittamana päätin ottaa selvää kalaöljystä ja rasvahappojen vaikutuksista. Mitä enemmän olen niistä lukenut, sitä enemmän minua hämmentää, että kukaan ei kertonut minulle ravitsemushoitojen mahdollisuuksista perheneuvolassa, kun kyselin vaihtoehtoja lääkitykselle.

Nykyään gynekologit ja lastenlääkärit suosittelevat kalaöljyä kaikille raskaana oleville naisille. Kalaöljyn omega-3-rasvahapot ehkäisevät äidin masennusta ja ennenaikaista synnytystä. Uusien tutkimusten mukaan lapsilla, joiden äidit olivat nauttineet kalaöljyä raskauden aikana, on vähemmän allergioita, infektioita ja heistä tulee keskimäärin muita älykkäämpiä. Raskauden aikana nautittu kalaöljy voi myös ehkäistä lasten lukivaikeutta, ADHD:ta ja muita psyykkisiä häiriöitä, kuten masennusta, sekä muitakin sairauksia, esim. diabetesta sekä sydän ja verisuonitauteja myöhemmin elämässä.

Aivot ovat muodostuneet pääosin rasvasta. Niiden kuivapainosta 60% on rasvaa, loput ovat proteiinia ja hiilihydraatteja. Sillä millaisia valkuaisaineita ja rasvoja aivot saavat ravinnosta, on huomattava merkitys niiden hyvinvoinnille ja sitä kautta myös mielenterveydelle.

Jos aivojen omega-3-pitoisuus laskee ja omega-6-pitoisuus nousee, neuropsykiatristen häiriöiden riski kasvaa. Laboratoriokokeilla voidaan analysoida verestä AA/EPA-suhde, josta näkee Omega-6/omega-3-suhteen. Sen pitäisi olla enintään 3:1, mutta länsimaissa, myös Suomessa, se on jo lapsilla huomattavasti korkeampi, 7–8:1.

Tohtori Tolosen mukaan tilanne on huonontunut siitä lähtien, kun kouluruokailussa siirryttiin voista margariineihin. Nykyiseen rasvakeskusteluun tuo uutta näkökulmaa sekin, että ihminen saa terveelliseksi mainitusta rypsiöljystä 20 kertaa enemmän omega-6:tta kuin omega-3:a. Suomessa omega-6/omega-3-suhde on erittäin korkea, koska täällä käytetään runsaasti rypsiöljyä ja liian vähän rasvaista kalaa.

Maailmalla on tehty useita tutkimuksia ADHD:n ravitsemushoidoista. Asiaa tutkineiden psykiatrien mukaan monipuolisella lisäravinnehoidolla voi saavuttaa yhtä hyviä tuloksia kuin kuin Ritalin-lääkityksellä, mutta ilman lääkityksen sivuvaikutusten vaaroja. Liian yksipuolinen hoitoyritys tai ravintolisien liian pieni annostelu voi tuottaa pettymyksen. Japanilainen tutkimus on osoittanut, että pelkkä DHA-valmiste ei auta. Tärkeimpiä ravintoaineita ovat magnesium, karnosiini, sinkki ja EPA-rasvahappo, joita kannattaa täydentää muilla yhdisteillä.

Poikani nauttii nyt nestemäistä kalaöljyä ruokailun yhteydessä. Valitsin kyseisen tuotteen farmaseutin suosituksen mukaan. Ensimmäiset 12 viikkoa annostus on 15 ml / päivä ja sen jälkeen tuotetta pitää nauttia 5 ml / päivä. Poikani suhtautuu öljyn syömiseen hyvin ja samalla hänen kanssaan on hyvä jutella muistakin ruokaan liittyvistä asioita.

Nuorimmaiseni on pienestä asti ollut äärimmäisen valikoiva syömisiensä suhteen, joten on melko todennäköistä, että hän ei ole saanut välttämättömiä ravintoaineita ruuastaan. Hänen uutta ruokavaliotaan suunnitellessa olen laittamassa samalla koko perheen ravitsemusasiat remonttiin. Olen aloittanut myös itse kalaöljykapselien nauttimisen ja aion hankkia niitä koko perheelle. Ruokarasvoja valitessani kiinnitän entistä enemmän huomiota niiden rasvahappopitoisuuksiin ja valitsen rasvoja, joissa on maininta omega-3:sta. Jatkossa aion ottaa selvää myös muista ravitsemukseen liittyvistä asioista.

Omalla kohdallani olen päätökseni tehnyt. En aio aloittaa poikani lääkitystä metyylifenidaatilla. Mielestäni riskit ovat liian suuret. Poikani nukkuu hyvin ja hän on jo ennestään huono syömään. Pelkästään univaikeuksien lisääntyminen ja ruokahaluttomuden paheneminen ovat sellaisia riskejä, joita en halua ottaa. Suvussamme esiintyy myös sydän- ja verisuonitauteja, joten senkään vuoksi kyseinen lääkeaine ei sovellu pojalle. Tällä hetkellä läksyihin menee kiukuttelunkin kanssa vain puoli tuntia. Voi olla, että hän ei selviydy kaikista koulun tarjoamista haasteista, kuten esim. virkkaamisesta, yhtä hyvin kuin neuropsykologisesti normaalit ikätoverinsa, mutta sitäkään en katso riittävän vahvaksi perusteeksi aloittaa lääkitys.

Toivon, että päätökseni ei vaikuta perheneuvolan ja koulun yhteistyöhalukkuuteen. Pahin pelkoni on, että minut leimataan hankalaksi ja vastahakoiseksi vanhemmaksi, joka ei ymmärrä lapsensa parasta. Mutta tässä asiassa kysymys on äidin vaistosta ja jopa vakaumuksesta.

maanantai 18. lokakuuta 2010

Lääkitystä tarkkaavaisuushäiriöihin?

Olen yrittänyt viime aikoina hankkia puolueetonta tietoa ADHD- ja ADD-lasten tarkkaavaisuushäiriöiden hoidosta. Paikallinen perheneuvolamme suosittaa hoidoksi terapiaa ja Concerta-lääkitystä.

Concertassa vaikuttava aine on metyylifenidaatti, joka on amfetamiinijohdannainen. Sen muita kauppanimiä ovat Ritalin ja Equasym Retard. Netistä löytyvän Lääkeinfo.fi:n mukaan "Concerta kiihdyttää tiettyjen alitoimivien aivojen osien toimintaa. Lääke voi parantaa tarkkaavuutta (tarkkaavuuden kestoa) ja keskittymiskykyä ja vähentää impulsiivista käyttäytymistä."

Tietoa siitä, mihin tuo vaikutus tosiasiassa perustuu, on vaikea netistä omin neuvoin löytää. Googlettamalla sanaa 'concerta' tai 'metyylifenidaatti' löytyy mm. linkkejä, joissa päihteiden käyttäjät kertovat kokemuksistaan ko. lääkkeestä. On hieman hämmentävää lukea, että Concerta on monelle lääkkeiden väärinkäyttäjälle tuttu aine, jonka "nousuja" ja "laskuja" vertaillaan muihin koviin lääkeaineisiin. Päihdelinkki.fi:n keskustelupalstalla jotkut tosin moittivat ainetta huonoksi viihdekäyttöön, koska vieroitusoireet ovat todella kovat verrattuna aineesta saatuun hyötyyn.

Toisaalla monet vanhemmat kiittelevät lääkkeen vaikutuksia. Osa nuorista, jotka ovat itse lääkettä käyttäneet, ovat lääkitsemistä vastaan, osa on huomannut sen auttavan. Monet perustelevat lääkkeen käyttöä sillä, että lapsella on viimeinkin mahdollisuus keskittyä ja oppia tunneilla. Vanhemmat ja opettajat kehuvat kilvan, kuinka lapsesta on tullut iloisempi ja oppivaisempi. Heidän mielestään olisi suorastaan väärin, jos lapsi ei saisi kokea sitä oppimisen iloa, jonka he voivat lääkityksen avulla saavuttaa.

Kukapa äiti tai opettaja ei sellaista omalle lapselleen tai oppilaalleen soisi.

Toisaalta netistä voi lukea myös varoittavia esimerkkejä lääkityksestä. Joidenkin tilastojen mukaan USA:ssa lapsia on kuollut Ritalinin käytön seurauksena.

Concertan ja Ritalinin vaikuttava aine on amfetamiinijohdannainen ja siksi monet niiden puolustajat ovat tiukasti sitä mieltä, että kyseessä ei missään nimessä ole sama huumaava aine kuin amfetamiini. Molemmilla lääkkeillä on kuitenkin pitkä lista mahdollisia sivuoireita.

Concertan sivuoireiksi mainitaan mm. (lähde: Lääkeinfo.fi)

(n. 1 potilas /10 potilaasta)
- epätasaiset sydämenlyönnit (sydämentykytys)
- mielialan vaihtelut tai heilahtelut tai persoonallisuuden muutokset
- päänsärky
- hermostuneisuus
- unettomuus
- nivelkipu
- suun kuivuminen
- kuume
- epätavallinen hiusten lähtö tai oheneminen
- poikkeuksellinen unisuus tai uneliaisuus
- ruokahaluttomuus tai ruokahalun väheneminen
- kutina, ihottuma tai punoittava, kutiseva ihottuma (nokkosihottuma)
- yskä, kurkkukipu tai nenän tai kurkun ärsytys
- korkea verenpaine, nopea sydämensyke (takykardia)
- huimaus, hallitsemattomat liikkeet, yliaktiivisuus
- aggressiivisuus, kiihtyneisyys, jännittyneisyys, masentuneisuus, ärtyisyys ja poikkeava käytös

(1/100)
- itsemurha-ajatukset tai -tuntemukset
- epätodellisten asioiden näkeminen, tunteminen tai kuuleminen, nämä ovat psykoosin merkkejä
- hallitsematon puhe tai vartalon liikkeet (Touretten oireyhtymä)
- allergisen reaktion oireet kuten ihottuma, kutina tai nokkosihottuma, kasvojen, huulten, kielen tai muiden kehon osien turpoaminen, hengenahdistus, hengityksen vinkuminen tai hengitysvaikeudet
- ummetus
- epämukavuuden tunne rinnassa
- verta virtsassa
- tärinä tai vapina
- kahtena näkeminen tai näön hämärtyminen
- lihaskipu, lihasnykäykset
- hengenahdistus tai rintakipu
- kohonneet arvot maksakokeissa (näkyvät verikokeessa)
- vihaisuus, levottomuus tai itkuisuus, ylikorostunut tietoisuus ympäristöstä, univaikeudet


(1/1000)
- poikkeuksellinen kiihtyneisyys, yliaktiivisuus ja estottomuus (mania)
- seksuaalisen halukkuuden muutokset
- hämmentyneisyys
- laajentuneet pupillit, näkövaikeudet
- rintojen turvotus miehillä
- liikahikoilu, ihon punoitus, punoittava, näppyläinen ihottuma

(1/10 000)
- sydänkohtaus
- kouristuskohtaukset (kouristuskohtaukset, epilepsia)
- ihon hilseily tai punertavat läiskät iholla
- hallitsemattomat lihasnykäykset silmissä, päässä, niskassa, vartalossa ja hermostossa, mikä johtuu väliaikaisesta verensaannin estymisestä aivoissa
- halvaantuminen tai liikkeiden ja näön häiriöt, puhevaikeudet (nämä voivat viitata aivoverisuonihäiriöihin)
- verisolujen (puna- tai valkosolut, verihiutaleet) määrän väheneminen, joka voi lisätä infektioalttiutta ja verenvuoto- ja mustelmataipumusta
- äkillinen kehon lämpötilan kohoaminen, erittäin korkea verenpaine ja vaikeat kouristuskohtaukset (maligni neuroleptioireyhtymä). Ei ole varmaa, että tämän haitan aiheuttaja on metyylifenidaatti tai jokin sen kanssa samanaikaisesti otettu lääke.
- sydänkohtaus
- äkkikuolema
- lihaskramppi
- pienet punaiset jäljet iholla
- aivovaltimotulehdus tai -tukkeuma
- maksan toimintahäiriö mukaan lukien maksan vajaatoiminta ja kooma
- muutokset kokeiden tuloksissa mukaan lukien maksa- ja verikokeet
- itsemurhan yritys, poikkeavat ajatukset, tunteiden tai tuntemusten puuttuminen, toimintojen loputon toistaminen, pakkomielteinen keskittyminen vain yhteen asiaan
- sormien ja varpaiden tunnottomuus, kihelmöinti ja värinmuutokset (valkoisesta siniseen ja sen jälkeen punaiseen) kylmässä (Raynaud’n oireyhtymä).

(ei todettua esiintymistiheyttä)
- toistuvat ei-toivotut ajatukset
- selittämätön pyörtyminen, rintakipu, hengenahdistus (nämä voivat viitata sydänvaivoihin)
- migreeni
- erittäin korkea kuume
- hitaat, nopeat tai ylimääräiset sydämenlyönnit
- vaikea epilepsiakohtaus (grand mal -kohtaus)
- harhakuvitelmat, sekavuus
- kova vatsakipu, johon usein liittyy pahoinvoinnin tunne ja oksentelu
- aivoverisuonihäiriöt (aivohalvaus, aivovaltimotulehdus tai aivoverisuonen tukos).

Tätä listaa tavatessa on ihan pakko tarkistaa, millaisia oireita amfetamiinin käytöstä ilmenee.

A-Klinikkasäätiön ylläpitämän Päihdelinkki-sivuston mukaan:

"Amfetamiinin välittömiä psyykkisiä vaikutuksia ovat hyvänolon ja energisyyden tunne. Annosta suurennettaessa käyttäjästä tulee puhelias ja levoton. Hän voi tuntea itsenä voimakkaaksi ja ylivertaiseksi. Monet käyttäytyvät aggressiivisesti tai vihamielisesti. Amfetamiini vaikuttaa keskushermoston lisäksi sydämeen, keuhkoihin ja muihin elimiin. Jo suhteellisen pienillä annoksilla ruokahalu vähenee, hengitys ja sydämen lyöntitiheys nopeutuvat, verenpaine kohoaa ja pupillit laajenevat. Suuremmat annokset aiheuttavat kuumeilua, hikoilua, päänsärkyä, näön hämärtymistä ja huimausta. Erittäin suurten annoksien vaikutuksia ovat sydämen rytmihäiriöt, kouristukset ja koordinaatiokyvyn menetys. Tällöin puhutaan amfetamiinimyrkytyksestä. Amfetamiinin käytöstä johtuvien kuolemien syitä ovat aivoverenvuoto, sydänhalvaus ja korkea kuume."

Jokainen tehköön omat johtopäätöksensä.

Vastuu lääkityksen aloituksesta on vanhemmilla, mutta mistä he voivat löytää luotettavaa tietoa päätöksensä pohjaksi.

Perheneuvolassa yksikään työntekijä ei maininnut ruokavalion ja ravintolisien, mm. kalaöljyn myönteisistä vaikutuksista tarkkavaisuushäiriöistä kärsivien lasten hoidossa, vaikka asiasta on tehty useita tutkimuksia ympäri maapalloa. Mutta se onkin kokonaan uuden postauksen arvoinen aihe.

torstai 14. lokakuuta 2010

Miksi niitä paapotaan???

Syyslomaan on enää kaksi päivää. Aamulehden Näkökulma-palstalla (14.10.2010) oli listattu kahdeksan syytä, miksi koulujen syysloma tulisi poistaa. Matti Mörttisen mukaan syyslomaa ei voida perustella koululaisten rasituksella, sillä kouluhan on vasta alkanut. Toimittaja arvioi, että tauon tarpeessa taitavat enemmän olla opettajat.

Kieltämättä tunnelma opettajainhuoneessa on huomattavasti kireämpi kuin alkusyksystä. Töitä on paiskottu pari kuukautta kovaan tahtiin, syysloman jälkeen on edessä lomautukset ja kaikki asiat pitäisi kuitenkin ehtiä tehdä ennen kuin oppilaille voi naputella todistukseen arvosanat.

Tänä syksynä opettajia on valmisteltu myös tulevaan erityisopetuslain muutokseen. Kouluissa tulee uuden lain myötä opiskelemaan integroidusti entistä enemmän erityisoppilaita. Enää heitä ei voida automaattisesti siirtää erityisopettajan luo, vaan aineenopettajan on tarjottava ensin tukea yleisopetuksessa ja vasta sen jälkeen voidaan oppilas ohjata muiden tukitoimien piiriin. Tämä aiheuttaa valtavaa ahdistusta ja voimattomuuden tunnetta. Ei ihme, että moni pitkänlinjan opettaja saattaa ääneen ihmetellä, miksi näitä hankalia lapsia paapotaan!

Ylimääräistä päänvaivaa saattaa aiheuttaa myös maahanmuuttajaoppilaat. Kuka on oikeasti S2-oppilas, kuka voitaisiin jo arvioida äidinkielisenä puhujana. Olisihan se jotenkin niin paljon helpompaa arvioida kaikki oppilaat samalla sapluunalla, sen sijaan että nyt pitäisi jokaisen kohdalla henkilökohtaisesti arvioida, minkä kriteerien mukaan numerot voidaan antaa.

Ymmärrän hyvin kollegoiden tuskan ja vastarinnan.

Eilen 13.10. Tampereen Nuorkauppakamarin järjestämässä Tekijä 2010 -seminaarissa puhuttiin työnhyvinvoinnista. Aamulehden (14.10.2010) mukaan Mikael Jungner antoi omassa paneelipuheenvuorossaan kylmää kyytiä niille, jotka eivät heti purematta niele kaikkia uudistuksia. Jungnerin mukaan ihmiset ovat rutiiniensa vankeja eikä heillä ole oikeaa intohimoista suhdetta työhönsä. Hänen neuvonsa on, että muutosvastarintaiset työntekijät kannattaisi jättää huomioimatta ja panostaa uudistumishaluisiin, loput kuulemma tulevat sitten perässä.

Näillä eväilläkö nyky-SDP aikoo sitten nostaa työssäviihtyvyyttä ja pitää ihmiset pitempään työelämässä?

Minä taidan jättää nuo kommentit huomiotta ja sen sijaan jaksaa vaihtaa ajatuksia ja käydä rakentavia keskusteluja kaikkien työyhteisön jäsenten kesken. Minä jaksan uskoa, että ainoastaan aidossa dialogissa paapominen voi muuttua eriyttämiseksi ja muutosvastarinta tervetulleeksi kritiikiksi.

sunnuntai 10. lokakuuta 2010

Työrauhaa

Olen ollut tänä syksynä mukana useammassa vanhempainillassa, joissa on puhuttu työrauhasta, tai lähinnä sen puutteesta. Oppitunnit ovat levottomia sekä yläkoulussa että alakoulussa.

Vanhempana saattaa tuntea olonsa aika neuvottomaksi, kun opettaja kertoo oman kullannupun häiriköivän tunneilla. Kotona sanktioksi häiritsevästä käytöksestä voi antaa esim. kotiarestia tai pelikieltoa, mutta sillä ei välttämättä ole mitään vaikutusta koulussa käyttäytymiseen.

Vanhemmille saattaa olla yllätys, että koulussa keinot ovat yhtä vähissä. Häiriköivää oppilasta ei voi noin vain poistaa luokasta ja oleskelemaan käytäville ilman valvontaa. Koulussa ei myöskään ole mitään "klinikkaluokkaa", jolle häiriköivät oppilaat voisi laittaa siinä tapauksessa, että opiskelu ei omassa ryhmässä onnistu. Erityisopetukseen PÄÄSEE, jos oppilaalla on hankaluuksia oppimisessa ja opettaja on ensin antanut hänelle mm. tukiopetusta. Ns. tarkkailuluokkia ollaan muutenkin nyt integroimassa tavallisiin kouluihin. Häirikköoppilaiden eristäminen jonnekin näkymättömiin on suorastaan utopistinen ajatus.

Opettaja-lehti teki tänä syksynä lukijoilleen kyselyn työrauhasta. Jyväskyläläinen äidinkielen opettaja Helena Saaristo kommentoi tällä viikolla kyselyn kysymysten asettelua Opettaja-lehdessä (8.10.2010).

Yleisönosastokirjoituksissa tuodaan usein esiin näkemyksiä, että työrauhan saaminen luokkaan on kiinni opettajan ammattitaidosta tai ennemminkin hänen karismastaan. Niissä kerrotaan entisistä vaikuttavista opettajapersoonallisuuksista ja pelonsekaisin, mutta ihailevin sanankääntein muistellaan, kuinka kyseisen opettajan tunneilla tuskin uskalsi hengittää.

Opettaja-lehden kyselyssäkin ehdotettiin työrauhaongelmien perimmäisiksi syiksi sitä, että

a) opettajia ei enää kunnioiteta
b) vanhemmat ovat menettäneet kasvatusotteensa
c) koulun ja kodin yhteistyö on puutteellista

Saaristo olisi kaivannut lisävaihtoehdoiksi mm.

d) maailma on ympärillämme muuttunut
e) integraatioideologian takia normaaliopetuksessa on paljon sellaisiakin lapsia ja nuoria, jotka eivät siihen kykene osallistumaan, vaan häiritsevät ja joista jotkut saattavat olla jopa uhkaavan väkivaltaisia
f) luokkakoot ovat niin isoja, että nykymaailman vilkkaita ja itsekeskeisiä lapsia ei pysty häiriöttä yksi ihminen niin suurissa luokissa opettamaan.

Saariston mukaan kyseessä on monisäikeinen pulma. Terve lapsi ja nuori hälisee, jos hän ei ole motivoitunut tehtäväänsä; kaikki lapset ja nuoret eivät jaksa päntätä, kuunnella, analysoida ja pohtia. Monia asioita voisi oppia myös tekemisen ja oivaltamisen kautta.

Myös sosiaalisiin suhteisiin tulisi kiinnittää entistä paremmin huomiota. Oppilaiden välillä syntyy monenlaista kähinää ja yhteenottoa. Jos näitä oppilaiden välisiä riitoja ei pyritä selvittämään vaan ne lakaistaan toistuvasti maton alle, työrauhaa ei voi koskaan syntyä. Ei kukaan pysty keskittymään opiskeluun, jos tietää luokassa tikittävästä aikapommista.

Opettajankoulutuksessa tulisi kiinnittää entistä enemmän huomiota työrauhaan liittyviin asioihin. Asiaa tulisi tutkia enemmän, jotta epämääräiset puheet opettajien karismasta ja kurinpidollisista kyvyistä loppuisivat.

(Kirjoittetuani postauksen, näin tämän uutisen:

lauantai 9. lokakuuta 2010

Kardemumman tuoksua viidakossa

Poika tuli koulusta silmäkulma mustana ja hupparin tasku repsottaen. Koulussa oli ollut taas tappelu. Rehtori oli puhuttanut pojat, mutta kotiin hän ei ollut soittanut. Yleensä opettaja on vastaavissa tilanteissa kyllä soittanut tai laittanut Helmen kautta viestiä.

Tappeluita on nyt ollut lähes viikoittain. Kavereitten kertomukset tappelusta kuulostivat suorastaan pelottavilta. Pojan päätä oli hakattu lattiaan ja jäljet olivat selvästi nähtävissä. Laitoin samana iltana viestiä pojan opettajille ja rehtorille. Laitoin varmuuden vuoksi viestiä myös kuraattorille. Kuukausi sitten vanhempainillassa oli ollut puhetta, kuinka levotonta tunneilla välillä on. Minä haluaisin puhua muiden vanhempien kanssa tilanteesta, ja viesteissä ehdotankin vanhemmille ja opettajille yhteistä palaveria, jossa puhuttaisiin tappeluista ja työrauhasta.

Seuraavana päivänä opettaja soittaa minulle ja puhumme tilanteesta. Rehtori ei kuulemma aio järjestää palaveria koululla. Sähköisestä reissuvihosta huomaan, että hän ei ole edes lukenut lähettämääni viestiä. Kuraattori on lukenut viestini, mutta ei ole vastannut siihen. Yritän tavoittaa häntä vielä perjantai-iltana puhelimitse, mutta soittelen varmaan liian myöhään.

Illalla poika tulee kavereitten kanssa ulkoa. He olivat olleet kioskilla ja sinne oli tullut samanikäisiä poikia. He olivat pyytäneet lupaa kokeilla poikani ja hänen kavereittensa polkupyöriä. Pojat eivät olleet antaneet siihen lupaa, jolloin yksi näistä isommista pojista oli potkaissut poikani kaveria päähän.

Perjantai-iltana minä leivon pullaa. Laitan paljon kardemummaa taikinaan, ja tietysti sokeria ja oikeaa voita. Tänä iltana meillä tuoksuu tuore pulla.

Saunassa kyselen pojiltani, pelottaako heitä kulkea ulkona. Molemmat vakuuttavat, että ei pelota. Nuorempikin sanoo, että ei täällä kotinurkilla kukaan käy kimppuun. Jo 10-vuotiaina pojat tuntevat reviirinsä ja viidakon lait.

Tänä viikonloppuna minä turvauduin taikinaterapiaan, jatkossa ei pelkkä kardemumman tuoksu riitä. Pitänee taas kaivaa tiikerintalja esiin...

lauantai 11. syyskuuta 2010

Kokonaisvaltaisesti teidän

Aamun ensimmäinen tunti. Oppilaat tulevat luokkaan. Takapulpetin pojilla on tiukka sanallinen vääntö menossa, äänet ovat kiihtyneitä, puhutaan rahasta ja velan maksamisesta. Muu luokka kuuntelee sananvaihtoa. Tervehdysten jälkeen pitäisi rauhoittua kuuntelemaan aamunavausta. Lupaan, että pojat saavat puhua huolestaan aamunavauksen jälkeen.

Pojat kertovat tilanteen. Minä piirrän tapahtumista kaaviota taululle. Kolme poikaa oli ollut pelaamassa hedelmäpeliä. Yksi pojista oli sijoittanut peliin alkupääomaksi 20 senttiä ja he olivat voittaneet 10 euroa. Kiistaa oli tullut rahan jakamisesta. Ensin rahat oli jaettu kolmeen pekkaan, mutta myöhemmin yksi pojista oli alkanut väittää, että kolmas poika olikin oman osuutensa velkaa hänelle, koska hän ei ollut ollut pelikoneen välittömässä läheisyydessä voiton osuessa kohdalle.

Koko luokka saa ottaa kantaa, oliko tuossa tilanteessa jaettu raha lainattua rahaa, joka piti maksaa takaisin. Tulemme siihen tulokseen, että yleisen oikeustajun mukaan pojat olivat antaneet , eivät siis lainanneet, kolmannelle pojalle tämän osuuden. Mistään velasta ei siis ollut kyse ja asiasta ei siis kannattanut enää riidellä.

Lopuksi huomautan, että tällaista tilannetta ei oikeastaan olisi pitänyt edes syntyä, koska kaikki pojat olivat alaikäisiä pelaamaan kyseisiä hedelmäpelejä. Pojat ovat hieman noloja.

Asian selvittelyyn meni oppitunnista noin 10 minuuttia. Sen jälkeen palaamme normaaliin työjärjestykseen ja alamme tehdä pieniä tarinoita ja improvisoida niitä.


Saman päivän viidennen tunnin alussa on ollut tappelu. Tilanteella ei ole aikuisia silminnäkijöitä, mutta toinen pojista on mennyt terveydenhoitajalla ja toinen on odottamassa tunnin alkua. Menemme luokkaan, tervehdimme ja istumme alas. Kirjaan ylös tapahtuneet. Kuuntelen ensin toisen osapuolen tarinan ja pyydän silminnäkijöiltä kommentit. Kuulen, että vastaavanlainen tappelu oli käyty aikaisemmin tällä viikolla ja sitä oli käsitelty KIVA-tiimin kanssa.

Tällä kertaa tilanne oli alkanut nimittelystä. ”Ei haukku haavaa tee”, toteaa yksi oppilas. Ärähdän välittömästi, tuo sanonta on yksi niistä kammottavimmista sanonnoista, joita mm. minun nuoruudessani 80-luvulla viljeltiin. Keskustelemme siitä, millaisia ”haavoja” ja tuntemuksia jatkuva haukkuminen tekee. Luokka on hyvin vakava ja hiljainen.

Minun on vietävä asiaa eteenpäin. Luokka on rauhallinen, joten uskallan jättää heidät keskenään. Annan heille ohjeet pienten näytelmien tekemiseen ja he ryhtyvät toimeen. Minä lähden käymään terveydenhoitajalla katsomassa toista poikaa ja jututan häntä. Sen jälkeen käyn rehtorin kansliassa. Hän kirjaa asian ja pyytää ottamaan yhteyttä kuraattoriin. Soitan kuraattorille, joka on onneksi paikalla ja pyytää minua tuomaan pojan hänen luokseen. KIVA-tiimi hoitaisi asian loppuun.

Kun vihdoin pääsen luokkaan takaisin, tunnista on kulunut 30 minuuttia. Katson oppilaiden valmistamat pikkunäytelmät ja teemme lopuksi muutaman improvisaation. Lopuksi kerään porukan kokoon ja keskustelemme vielä tapahtuneesta. Kerron oppilaille, miten me aikuiset olemme tappelua alkaneet selvittää. Muistutan oppilaita siitä, että jos he eivät puutu toisten haukkumiseen ja nimittelyyn, he hyväksyvät silloin kiusaamisen ja ovat osallisia siihen. Heikompaa pitää kannustaa, ei mollata, vaikka toinen jopa kehuskelisikin heikolla menestyksellään. Kiitän myös heitä siitä, että he olivat toimineet hienosti ryhmänä, vaikka opettaja oli juossut hoitamassa asioita.

Kyseisenä päivänä käytin yhteensä yhden kokonaisen oppitunnin oppilaiden asioiden selvittämiseen. Eikä tämä ollut tänä syksynä ensimmäinen kerta. Harvemmin yhdelle päivälle osuu kahta tapausta. Pienempiä juttuja ehtii usein hoitamaan tunnin aikana muun ohjelman siitä kummemmin häiriintymättä. Olen usein puuttunut mm. nimittelyyn kesken tunnin pitämällä nasevan kasvatuksellisen puheenvuoron. Nykyään en edes kuule kirosanoja oppituntien aikana, koska olen niihin aina reagoinut. Jos joltakulta lipsahtaa kirosana, hän pyytää sitä välittömästi anteeksi.

Kaikkein haasteellisinta on oppilaiden mielipahan tunnistaminen, koska nuoret yrittävät niin ankarasti säilyttää kasvonsa porukassa. Niissä tilanteissa luottamus pitää ansaita. Nuorelle pitää jäädä tunne, että aikuiset ottavat hänen murheensa vakavasti. Joskus kyseessä voi olla täysin mielivaltaiset pelot tai oletukset, mutta niistäkin on hyvä nuoren kanssa keskustella. Nuori, joka huomaa tulleensa kuulluksi pikkumurheista, uskaltaa tulla kertomaan myös isommista murheistaan.

Peruskoulun opettajana nautin suunnattomasti tämän työn kokonaisvaltaisuudesta. Alkuvuosina keskityin enemmän siihen, kuinka pystyn toteuttamaan opetussuunnitelman asettamat vaatimukset opetuksessani, mutta nyt kokeneempana aineenopettajana nautin siitä tunteesta, että voin olla yhtä aikaa sekä opettaja että kasvattaja. Yläkouluja usein moititaan siitä, että opetus on niissä liian asiakeskeistä. En ole samaa mieltä. Ainakin meidän koulussamme työskentelee aikuisia, jotka näkevät oppilaat ensisijaisesti kasvavina nuorina huolineen ja murheineen. Ja kun oppilaat huomaavat sen, he voivat rauhassa keskittyä oppimiseen.

sunnuntai 5. syyskuuta 2010

Kotiopettajan come back

TutorHouse on uusi suomalainen yritys, joka tarjoaa julkista opetusta täydentävää yksilöllistä opetuspalvelua koteihin. Jos vanhemmat eivät ehdi tai osaa itse opastaa jälkeläisiään kotiläksyissä, eikä koulun läksyparkistakaan tai tukiopetuksesta tunnu olevan apua, TutorHousesta voi tilata tukiopettajan omaan kotiin. Yritys nimeää asiakkaalleen henkilökohtaisen ja luotettavan opettajan, jonka johdolla oppilas eli asiakas saa yksilöllistä opetusta haluamastaan aineesta.

TutorHousen tarjoama opetuspalvelumme täydentää julkista opetusta, eikä sen tarkoitus ole kilpailla julkisten palvelujen kanssa.

Kun kuulin TutorHousen mainoksen ensimmäisen kerran autoradiostani, en ollut uskoa korviani. Hetken asiaa mietittyäni tajusin, että kyseessähän on aivan loistava liikeidea. Kolmen koululaisen äitinä tiedän, että läksyjen teon kontrollointi ja niissä avustaminen saattaa joskus viedä tunnin jos toisenkin yhteisestä ilta-ajasta. Joskus tuo yhteinen aherrus on silkkaa kärsimystä kummallekin. Mikäs sen houkuttelevampi ajatus, kuin ulkoistaa lasten läksyjen teossa auttaminen ammatti-ihmisille, jotka kärsivällisesti jaksavat opettaa omaa pikku kullanmurua sillä aikaa, kun itse voi huoletta vaikkapa jatkaa omia töitä vielä vähän pidempään.

Kyllähän Suomessa on aikaisemminkin ollut kotiopettajia; 1800-luvulla moni suurmiehemmekin toimi maakunnissa kotiopettajina; Runeberg Ruovedellä ja Lönnrot Vesilahdella. Tuohon aikaan lapset piti lähettää pitkän matkan taakse kouluun, mikäli halusi jälkeläiselleen sivistystä. Mikäli mieli ylioppilaaksi ja ihan maisteriksi, suomen kielellä ei niin pitkälle voinut edes opiskella, joten nuorukaiset tarvitsivat apua ruotsin ja latinan kielen opintoihin. Kotiopetus kotiopettajan johdolla oli tähän sangen näppärä ratkaisu.

Minä kuulun ensimmäiseen peruskoulusukupolveen, joka aloitti koulunsa 70-luvun lopulla. Omat vanhempani tuskin olisivat osanneet auttaa minua enää yläkoulun matematiikan tai kemian läksyissä, kielistä puhumattakaan. Meillä tosin oli tasokurssit, joten jos minulla olisi ollut ongelmia matematiikassa tai kielissä, olisin siinä tapauksessa valinnut alemman tason kurssit ja saanut opettajalta enemmän apua. Tehtävätkään ei olisi siinä tapauksessa olleet yhtä haastavia kuin ne ylemmillä kursseilla olivat. Muistaakseni tukiopetustakin oli tarjolla ja koulussa toimi klinikkaluokka, jossa työskenteli erityisopettaja.

Minun vanhemmillani ei ollut koulusivistystä auttaa minua kotitehtävissä. He olivat kasvaneet sodan jaloissa, äitini joutui 9-vuotiaana pakenemaan pommituksia ja kun sota loppui, hän oli jo 14-vuotias eikä häntä kannustettu jatkamaan opintoja. Isäni on kotoisin maaseudulta ja siellä poikia tarvittiin apuna metsätöissä, eikä silloin joutanut koulun penkkiä kuluttamaan.

2010-luvun peruskoululaisilla on vanhemmat, jotka ovat itse käyneet yhdeksänvuotisen peruskoulun. Heillä pitäisi ainakin teoriassa olla mahdollisuudet auttaa lapsiaan kotitehtävissä. Jos oppilaalla on oppimisvaikeuksia tai jokin asia tuottaa ongelmia, opettaja pyrkii aina ensin antamaan tukiopetusta, ja jos huomataan, että tuen tarve on jatkuvampaa, oppilas voi saada osa-aikaista erityisopetusta pienryhmässä. Koulussa annettava tuki ei kuitenkaan vie pois vastuuta vanhemmilta, joiden tulisi edelleen valvoa, että koulutehtävät tulee tehdyiksi, mikäli oppilas itse ei osaa vielä niiden tekemisistä ja aikatauluttamisesta huolehtia.

Suurin osa 2010-luvun vanhemmista kykenisi siis taitojensa puolesta auttamaan lapsiaan kotiläksyissä, mutta monella siihen ei ole aikaa. Työpäivät kauppareissuineen venähtävät helposti pitkiksi, kotona pitää laittaa ruokaa ja sen jälkeen on ehkä startattava auto uudestaan ja vietävä lapsia harrastuksiin. Jos illalla kotiin päin ajettaessa juniori tokaisee takapenkiltä, että matikan läksyt on tekemättä, koska hän ei osannut, ja huomenna on biologian koekin, äidillä ja isällä saattaa vihlaista ilkeästi sydänalasta. Vaikka kuinka olisi opettanut ja tähdentänyt lapsukaisille, että läksyt tehdään heti koulun jälkeen ja että kokeisiin on alettava lukea useita päiviä aikaisemmin, äitinä tai isänä tuntee usein syyllisyyttä ja jopa jonkinlaista häpeää siitä, että ei itse ehdi auttamaan lapsiaan.

Tuollaisina hetkinä autoradiomainos voi olla kuin vastaus äänettömiin rukouksiin.

Minäkin voisin olla potentiaalinen TutorHousen asiakas. Omatkin työpäiväni venyvät välillä liian pitkiksi ja nuorimmaiseni tarvitsee apua läksyjen teossa. Tähän asti olemme pärjänneet sopimalla läksyparkista opettajan kanssa ja vuorotyötä tekevä mieheni voi auttaa häntä kahtena viikkona kolmesta. Jos olisin yksinhuoltaja, tilanne olisi huomattavasti haastavampi. Minun onnekseni avun tarvitsijoitakin on vain yksi, sillä vanhemmat pojat ovat tähän asti huolehtineet läksyistään itsenäisesti.

TutorHousen opettaja velottaa käynnistään 70 euroa arvonlisäveroineen, joten ihan pikkurahalla tukiopetusta kotiin ei saa. Peruskoulun kasvattina ja julkisen puolen opettajana ajatus yksityisestä tukiopetuksesta tuntuu epätasa-arvoiselta. Kaikilla perheillä ei ole taloudellisesti mahdollisuutta hankkia tukiopetusta kotiin, vaikka heillä olisi sille tarvettakin. Vaikka lapset saisivat koulussa tukea opiskeluunsa, se ei aina ole riittävää, varsinkaan jos vanhemmilla ei ole aikaa tai energiaa auttaa lasta kotona.

Toisaalta nyt kun yhä useampi kunta lakkauttaa lähikouluja ja oppilaiden koulumatkat pitenevät, monet lapset saattavat jäädä paitsi koulun tarjoamasta tukiopetuksesta ihan siitä syystä, että heille ei voida järjestää kuljetusta takaisin kotiin, mikäli he jäävät koulun jälkeen tukiopetukseen. Tällaisessa tilanteessa vanhemmat itse voisivat hankkia samaa luokkaa käyville lapsilleen pari kertaa viikossa omalle kylälle tukiopettajan, jonka kustannukset he jakaisivat yhdessä.

Kuten kaksi sataa vuotta sitten, yksityisenä kotitukiopettajana toimiminen voisi olla monelle alan opiskelijalla tai vastavalmistuneelle opettajalle hyvä keino hankkia työkokemusta ja elantoa. Sunnuntain Aamulehdessä (5.9.2010) eräs biologian ja maantiedon opettaja tuskaili huonoa työtilannetta. Kotitukiopettajuus voisi olla jollekulle tervetullut hengähdystauko pitkän peruskouluopettajauran varrella.

Ja voihan nytkin kunnalta hankkia ostopalveluna kotiapua, miksi ei yhtä hyvin tukiopetustakin. Varakkaissa kunnissa riittäisi varmasti maksukykyisiä asiakkaita.

Ajatus yksityisestä tukiopettajuudesta on siis hyvin kiehtova. Muutama asia kuitenkin askarruttaa. Mikäli perhe hankkii yksityisen tukiopettajan, kenen vastuulla on ohjeistaa häntä. Antavatko vanhemmat tukiopettajalle valtuudet ottaa selvää opettajilta mm. lapsen oppimisvaikeuksista? Mistä opettaja tietää, että kyseisellä henkilöllä on valtuudet saada näitä tietoja?

Entäpä vaatiiko TutorHouse kaikilta tukiopettajiltaan rikosrekisteriotteen? Esittävätkö tukiopettajat otteen myös lasten vanhemmille, vai voiko luottaa, että he ovat kaikki sen työnantajalleen varmasti toimittaneet. Näillä opettajillahan on pääsy lasten kotiin ja siksi turvallisuuteen tulisi kiinnittää erityistä huomiota.

maanantai 2. elokuuta 2010

Takajaloillaan muriseva karhu

Eilen illalla kotinurkillani oli jälleen nähty karhu. Vakava ja oikeasti pelottava asia, ehkä siksi olikin helpottavaa lyödä asia leikiksi naureskelemalla eräälle uutisotsikolle, jonka joku toimittaja oli kiireissään nettiin päästänyt.

Karhu murisi takajaloillaan: ”Sanoin koiralleni, että nyt mennään”

Äidinkielentunneilla oppilaat usein kyseenalaistavat kieliopin ja kielenhuollon opetuksen. Yllä oleva otsikko on hyvä esimerkki siitä, miksi sekä kieliopin että kielenhuollon opettaminen on tärkeää. Uskon, että toimittaja on kirjoittanut nopeasti ja lähettänyt uutisensa saman tien maailmalla, mutta varmasti pian huomannut kömmähdyksensä ja toivottavasti myös itse naureskellut sille. Huolestuttavampaa olisi, jos hän tai lukijat eivät huomaisi otsikossa mitään vikaa.

Peruskoulun tarkoitus on antaa kaikille Suomessa asuville oppivelvollisuusikäisille lapsille yhdenveroiset mahdollisuudet saavuttaa mm. arkielämässä tarvittava luku- ja kirjoitustaito. Suomessa siinä on onnistuttu hyvin, Suomi on jo pitkään voinut kansainvälisesti ylpeillä lähes sadan prosentin lukutaitomaana. Sillä, kuinka ihminen osaa puhua ja kirjoittaa, on valtava vaikutus ympäristöön. Ihminen, joka osaa käyttää yleispuhekieltä oikein tietyissä tilanteissa, antaa itsestään sivistyneen ja fiksun kuvan, vaikka olemus ei aina olisikaan niin huoliteltu. Teinipoika, jonka tukka roikkuu rasvaisena silmillä, voi antaa ulkomuodostaan huolimatta fiksun vaikutelman, jos hän osaa puhutella opettajaa kohteliaasti. Sliipatuinkaan ulkoinen olemus ei pelasta imagoa silloin, jos kielenkäyttö paljastaa ihmisen moukkamaisuuden.

Lapset ja nuoret elävät tekstien keskellä. Vaikka monet eivät enää ahmi kirjoja samaan tahtiin kuin aikaisemmat sukupolvet, he joutuvat kuitenkin jatkuvasti tekemisiin kirjoitetun tekstin kanssa ja he itse tuottavat päivittäin huomattavat määrät tekstiä mm. chattaamalla tai tekstittelemällä. Tuo tekstimassa on useimmiten puhekielen rekisterin mukaista. Yleiskieleen nuoret törmäävät varmimmin ainoastaan koulukirjoissa, joissakin romaaneissa, tv-ohjelmien tekstityksissä ja puhuttuna ehkäpä TV-uutisissa, jos sattuvat niitä joskus katsomaan tai kuulemaan.
Yleiskieli on vain yksi kielimuoto muiden joukossa ja sen oppiminen vaatii harjaantumista. Opettajien tehtävä on opastaa lapsia ja nuoria eri kielimuotojen käytössä. Kielioppi ja kielenhuolto ovat juuri sellaisia työkaluja.

Hanna Martikkala kirjoittaa Aamulehdessä (2.8.2010) brittien englannin kielen taidosta. Hänen mukaansa joka kolmas 11-vuotias ei osaa kunnolla lukea eikä kirjoittaa englantia. Asiaa selvitettiin viranomaisten toimesta ja syyksi on paljastunut, että opettajat eivät uskalla puuttua oppilaiden kielenkäyttöön, jotta se ei häiritsisi näiden itseilmaisua. Siksi opettajat mm. rohkaisevat oppilaita kirjoittamaan runoja omalla slangillaan. Suurempi ongelma lienee kuitenkin se, että opettajilta itseltään puuttuvat kunnolliset englannin kielen taidot. Näin ainakin kielitaitoselvityksen tehnyt Miriam Gross väittää.

Äidinkieli ja kirjallisuus on todella monipuolinen oppiaine. Suomessa jokaisella koululla on koulukohtaiset opetussuunnitelmat, jotka pohjautuvat valtakunnallisiin opetussuunnitelman perusteisiin. Vaikka äidinkielen ja kirjallisuuden opettaja olisi enemmän kiinnostunut vaikkapa kirjallisuuden opettamisesta, hän kuitenkin yhtä lailla opettaa oppilailleen myös kielioppia ja kielenhuoltoa. Yläkoulun aikana on kahlattava koko suomen kielen kielioppi läpi, suurin osa siitä on onneksi kertausta alaluokilta, mutta kahdeksannella ja yhdeksännellä luokalla tulee vielä uusia asioita. Kielenhuolto kulkee kirjoittamisen ohella. Kielioppivirheet ja jopa epäselvä käsiala laskevat ainekirjoituksen numeroa. Punakynä nappaa takuuvarmasti jokaisen ”enään” tai ”sinnekkin” –sanan. Sanojen yhteen kirjoittaminen on hankalaa samoin kuin pilkutus. Niistä saa jatkuvasti huomauttaa. Osa hallitsee yleiskielisen rekisterin, osa viljelee puhekielisyyttä, mistä tulee varmasti merkintä kirjoitelman loppuun. Tietyt perusasiat on jokaisen hyvä osata, mutta jopa ammattikirjoittajan on silloin tällöin tukeuduttava kielenoppaisiin tai tarkastettava sanan kirjoitusasu esim. netistä.

Hyvä kielenkäyttäjä soveltaa kielifilosofi H.P. Gricen (1967) periaatteita eli määrän, laadun, yhtenäisyyden ja tavan periaatteita. Puhuja (tai kirjoittaja) ei saa kertoa liian vähän tai liian paljon, hän ei saa esittää sellaista, mitä itse pitää vääränä tai jolle ei löydy perusteita. Hänen tulee pysyä asiassa ja pyrittävä selkeyteen ja vältettävä epäselvyyksia, moniselitteisyyttä ja –sanaisuutta. Karhu-uutisen otsikko rikkoi nimenomaan tuota viimeistä periaatetta.

Kielenkäyttö on konventionaalista, se perustuu sovittuihin sääntöihin. Taitavan kielenkäyttäjän on hallittava, tai ainakin tiedostettava nuo säännöt. Gricen maksiimit sopivat nimenomaan tiedonvälitykseen, sanataiteessa noiden olemassa olevien sääntöjen rikkominen on jopa suotavaa ja odotuksen mukaista.

Karhu murisi takajaloillaan. Sehän on oikeastaan hieno lause, joka sopisi vaikka runoon. Uutisotsikkona se on valitettavasti vain hassu lipsahdus.

sunnuntai 1. elokuuta 2010

Brändäilyä

Aamulehden Asiat-liite esitteli 18.7. uuden suomalaisen esikoiskirjailijan Henna Helmi Heinosen. Hän tuntuisi olevan vastaus kustannusalan päiväuniin: nuori kirjailija, joka rakastaa itsensä markkinointia. Alkukesästä kustannusalalla kohistiin WSOY:n toimitusjohtaja Jacques Eijkensin kommenteista, joissa hän vaati kirjailijoita suhtautumaan työhönsä ammattimaisemmin ja (eli?) kaupallisemmin. Hänen mukaansa kirjailijasta pitää luoda brändi, joka on läsnä mediassa, verkossa, kännykässä, livenä. Kirjailijan pitää olla kiinnostava persoona, sillä ihmiset eivät halua vain kirjaa, he haluavat myös kirjailijan.

Ja tämän tyyppisen markkinoinnin Henna jo osaa. Hän on perustanut Minusta tulee kirjailija –blogin, hänellä on oma Facebook-ryhmä ja hän myös tweettailee ahkerasti. Tosin hän ei ole ihan vielä julkaissut yhtään kirjaa, mutta esikoisteos Veljen vaimo ilmestyy helmikuussa 2011. Sitä ennen Heinosen tekstejä voi lukea ilmaislehti Ykkösistä tai hänen verkkosivuiltaan.


Aamulehden jutun perusteella Henna Helmi Heinonen olisi helppo kuitata naurahduksella ja luokitella hänet samaan kastiin Big Brother ja muiden tositv-wannabejulkkisten kanssa. Ja monet niin tekevätkin. Oman bloginsa kommenttipalstoilla sekä Henna että hänen tuleva kustantajansa Arktinen Banaani saavat kylmää kyytiä ainakin muutamalta kommentoijalta. Hänet on leimattu tyrkyksi ja samalla kustantamo on saanut viihdekustantamon leiman, tai näin ainakin väittää palstoilla ahkeraan vieraileva jonestar-nimimerkki.

Kieltämättä minäkin aluksi tuhahtelin Henna Helmi –ilmiölle. Jossakin aivojeni sopukoissa minäkin tykkään luokitella asioita ja siellä jossain syvällä on olemassa omat lokerot ”oikeille kirjailijoille” ja ”hyvälle kirjallisuudelle” sekä omat ”hömppäkirjailijoille” ja ”hömppäkirjallisuudelle”. Ja asiaa kuuluu, että sivistyneet ihmiset lukevat ainoastaan näitä ”oikeita kirjailijoita” eikä ainakaan tunnusta lukeneensa ”hömppäkirjailijoita” ei ainakaan ilman tuota ”hömppä”-etuliitettä. Ja jostakin syystä, ennakkobrändäyksesta johtuen, olen kaiketi tiedostamattakin, luokitellut Heinosen tulevan kirjan jälkimäiseen lokeroon.

Mutta oikeasti minulla ei ole varaa pitää yllä yllämainittuja lokerointeja. Äidinkielen ja kirjallisuuden opettajana minun tulee täysin avoimesti suositella oppilailleni kaikenlaista kirjallisuutta, jotta he ylipäätään lukisivat jotain! Olen aina painottanut, että maailmassa on niin paljon hyviä kirjoja, että huonoihin ei kannata tuhlata aikaansa. Ja tässä kontekstissa tarkoitan huonoilla kirjoilla nimenomaan tylsiä ja raskaslukuisia kirjoja. Toinen rakastaa kielellä leikittelyä ja rakenteen monimuotoisuutta, toinen ei voi sietää sitä, vaan arvostaa, että teksti ja juoni rullaavat ja henkilöihin on helppo samaistua.

Ja ehkä jatkossa kenelläkään kirjallisella kentällä työskentelevällä tai sinne haluavalla ei ole varaa aliarvioida markkinoinnin tärkeyttä. Eikä kyseessä edes ole mikään uusi ilmiö. Kautta aikojen kirjailijat ovat kiertäneet joko omaa maataan tai maailmanlaajuisesti kauppaamassa sekä itseään että kirjojaan. Internetissä näkyvyttä saa huomattavasti vähemmällä vaivalla ja nopeammin, miksi ei siis panostaisi siihen?

Sitä paitsi Henna Helmi Heinonen on oikeasti nuori! Hän on käynyt peruskoulunsa 90-luvun loppupuolella, kun lama-Suomi oli jo nousemassa jaloilleen ja juuri liittynyt EU:hun. Hän on täysin eri sukupolvea kuin 60- tai 70-luvulla syntyneet kirjailijat, vanhemmasta polvesta puhumattakaan. 2000-luvun nuorissa on nähtävissä tuota samaa, ihanaa, ennakkoluulotonta itsensä esille tuomista, mikä näkyy niin selvästi nykyajan luokkahuoneissa. 80-luvulla kun opettaja kysyi, kuka haluaa tulla tänne luokan eteen improvisoimaan, kaikki piilottivat kätensä äkkiä pulpetin alle ja tekeytyvät näkymättömiksi, nykyään ilmaan nousee ainakin kymmenkunta innokasta kättä.

Ja juuri siksi, koska Henna Helmi Heinonen on oikeasti vielä nuori, olen myös pikkaisen huolestunut sekä hänen että muidenkin 2000-luvun energisten ja positiivisten nuorten ihmisten puolesta. Julkinen elämä, kuten osittain myös työelämä, vaatii nykyään jonkinasteista brändäystä itse kultakin.

Julkisuuskuvaansa on pyrittävä hallitsemaan, mutta joskus se voi olla hankalaa. Kun asettaa itsensä medialle alttiiksi niinkin avoimesti kuin esim. Henna Helmi tai muut tositv-julkkikset, seurauksia voi olla vaikea arvioida. Aina löytyy nimittäin ilkeitä ja ikäviä ihmisiä, jotka haluavat tuottaa toisille pahaa mieltä. Hyvä, terve itsetunto suojaa jonkin verran ikävältä palautteelta, mutta kyllä terävä kieli aina raapaisee, jopa kokenutta kehäkettuakin. Mutta yksi hyvä nyrkkisääntö on olemassa – mitä enemmän nostelet omaa häntääsi, sitä varmemmin toiset yrittävät saada sen palautetuksi koipiesi väliin.

Brändayksessäkään en näe mitään ongelmia, mikäli kirjailija tai muu julkisuuden henkilö on tietoisestin rakentamassa itsestään oikeaa brändiä, siis jotakin tuotemerkkiä, joka perustuu mielikuviin ja illuusioihin. Silloinhan kyseessä on jonkinlainen mielikuvahenkilö, kuten mikä tahansa virtuualimaailmassa luotu hahmo, jolle voi kyllä antaa vaikka omat kasvonsa. Henna Helmi Heinonen on oikeassa elämässä myös puoliso ja kolmen lapsen äiti. Kuinka hän jatkossa aikoo sovittaa arkielämän roolinsa julkiseen rooliinsa, jää nähtäväksi. Mikäli perhetilanteessa tulee muutoksia, sen saamme ihan varmasti lööpeistä lukea, samoin kuin mahdollisista kosteista ja ”boheemeista” illanvietoista tai muista pikku sattumuksista. Ja vaikka kuinka itse haluaisi pitää eri roolit erillään, suuri yleisö ei välttämättä tuota eroa tee.

perjantai 9. heinäkuuta 2010

Amerikan malliin

Tänä kesänä olen päässyt matkustelemaan netin välityksellä Chicagossa sekä New Yorkissa. Facebookin kautta olen voinut chattailla ystäväni kanssa ja saada tuoreimmat kuulumiset sikäläisen itsenäisyyspäivän juhlinnasta ja muusta Amerikan meiningistä. Olen seurannut myös More to Love –bloggaajien Mimmin ja Pepin railakasta reissua Isossa Omenassa. Sekä Chicacon että New Yorkin matkaajien viesteistä huokuu aivan mieletön onnen tunne. Amerikka vaikuttaa mahdollisuuksia maalta, jossa elämä sykkii paljon kiihkeämmin kuin täällä Skandinaviassa.

Aamulehden alakerrassa (AL 8.7.2010) Antero Pietilä kertoo amerikkalaisen elämänmenon toisesta puolesta. Suomen suvi saattaa olla lyhyt, mutta yhdysvaltalaisen perusduunarin näkökulmasta suomalainen kesäloma on suorastaan ylellisen pitkä. Yhdysvalloissa palkallista kesälomaa on ainoastaan kaksi viikkoa, ja jos henkilö työskentelee erityisen vastuullisessa asemassa, voi olla, että hän ei uskalla lomailla lainkaan. Ja vaikka lomalle olisi mahdollista jäädä, voi olla, että ei ole enää olemassa työpaikkaa, johon palata. Ei siis ihme, että tänä kesänä julkaistun kyselyn mukaan yli puolet amerikkalaisista ei tunne lainkaan rentoutuneensa loman aikana.

Jos yksityisen sektorin johtavassa asemassa olevat kieltäytyvät lomailemasta työpaikan menettämisen pelossa, eivät julkisen sektorin työntekijätkään voi enää olla täysin varmoja työpaikkojensa säilymisestä. Esim. 30 000 asukkaan Maywoodin kaupunki lakkautti kokonaan poliisilaitoksensa ja antoi potkut kaikille sen työntekijöille. Melkein 20 % Kalifornian koulupiireistä on konkurssin partaalla ja opettajia on jouduttu lomauttamaan. Syynä on osavaltioiden ja kuntien verotulojen romahdus. Huonoimmassa tilanteessa on Kalifornia. Osavaltion noin 200 000 työntekijälle maksetaan laillista minimipalkkaa. Nykyisessä taloustilanteessa julkisen sektorin työt kilpailutetaan ja annetaan yksityisten yritysten hoidettavaksi. Tätä kutsutaan kuntien toimintamallien nykyaikaistamiseksi, jolla pyritään eroon epätaloudellisista toimintatavoista.

Kunnallisten palvelujen yksityistäminen miellyttää monia amerikkalaisia, sillä julkisen sektorin virkakoneistoa pidetään kalliina ja tehottomana. Kuntien näkökulmista yksityistäminen keventäisi niiden taloudellista taakkaa, sillä tietyistä palveluista luopuessaan, ne välttäisivät myös erilaiset vastuuvakuutukset ja työntekijöiden eläkemaksut, jotka rasittavat niiden taloutta.

Pietilän artikkelin jälkeen, Yhdysvallat ei tunnukaan niin houkuttelevalta paikalta ainakaan asua ja tehdä töitä. Ajatus julkisen sektorin alasajosta ja puhumattakaan kesästä ilman neljän viikon palkallista lomaa tuntuu suorastaan sietämättömältä. Ja ihan kauheaahan se on, jos ihmiset eivät uskalla edes lomailla työnantajan kustantamaa kahta viikkoa!

Näin lomalaisena aamun lehden ja kahvikupposen ääressä olisi niin helppo alkaa moralisoida ja tuntea ylemmyyttä. Siihen tuskin on perusteita, sillä samaan aikaa Suomessa uutisoidaan, että yli puoli miljoonaa työssäkäyvää suomalaista ei saa lainkaan palkallista lomaa, koska pätkätöissä ei lomaoikeutta kerry. Monet kunnat palkkaavat mm. määräaikaisia tuntiopettajia siten, että heidän työsuhteensa päättyy kesäkuun alussa, joten nämä opettajat joutuvat kesäkuukausien ajaksi hakeutumaan työttömyyskortistoon. Se, että julkisella sektorilla työntekijä ei saa samasta työstä samoja etuuksia, on suorastaan törkeää eriarvoistamista. Lääkkeeksi tähän ollaan ajamassa ns. lomapankkia, joka takaisi palkallisen kesäloman myös pätkätyösuhteissa oleville.

90-luvun laman jäljiltä varsinkin valtion ja kunnan palkkalistoilla työskentelee paljon korkeasti koulutettuja, usein naispuolisia työntekijöitä, jotka ovat pätkätyöansassa ja odottavat ns. eläkepommia saadakseen vakituisen työsuhteen. Mutta kun vanhempi väki siirtyy eläkkeelle, julkiselle sektorille ei välttämättä synnykään uusia työpaikkoja, koska tässä vaiheessa on kätevää ja taloudellisestikin järkevää ulkoistaa ne. Julkisen sektorin yksityistämisen suhteen rapakon takainen meininki vaikuttaa siis myös kovin tutulta. Esimerkiksi Tampereella on siirrytty tilaaja-tuottajamalliin jo 3,5 vuotta sitten. Kunnallisten päiväkotien, koulujen, sairaaloiden ja vanhainkotien ruokapalveluista vastaa Tampereen ateria, joka on yksi Tampereen kaupungin omistamasta kahdeksasta liikelaitoksesta. Onneksi kunnallisten palvelujen yksityistäminen ainakaan Suomessa ei ole täysin villiä, sillä liikelaitoksen toimintaa säätelevät sekä kuntalaki että kunnanvaltuuston vahvistama johtosääntö. Liikelaitosten tuottamat lakisääteiset palvelut ovat siis joka tapauksessa kunnan kontrollissa.

Kalifornian osavaltiolla ja Suomella on muutama muukin yhteinen asia: huipputeknologiaa tuottavat yritykset ja lomautetut opettajat. Vielä vuosi sitten Suomessakin oli lähes 200 työtöntä poliisia, mutta nyt heidän työllisyytensä on onneksi kohentunut. Suomi on useana vuonna päässyt paistattelemaan PISA-tutkimuksen hyvillä tuloksilla, mutta siitä huolimatta vain joka kolmas nuoristamme arvostaa hyvää koulutusta. Ja vaikka suomalaisen peruskoulun maine on kansainvälisesti hyvä, yhä useampi vanhempi haluaisi antaa lapsilleen kotiopetusta. Syynä on usein uskonnolliset syyt, kyläkoulujen lakkauttaminen tai koulujen homeongelmat, mutta myös koulumaailman yleinen muuttuminen. Tällä hetkellä noin 200 suomalaista lasta saa kotiopetusta. Samalla asiakkaiden, eli lasten vanhempien asenne opetushenkilökuntaa on radikaalisti muuttunut. Kouluihin otetaan hanakammin yhteyttä, opettajien ja rehtorien toiminta on jatkuvasti suurennuslasin alla ja jos yhteistyö ei suju, käräjillä tavataan. Ei siis ihme, että Yhdysvalloissa yksi peruste palvelujen yksityistämiselle on juuri erilaisten vastuuvakuutusmaksujen välttäminen.
KIVA-koulu hankkeen myötä koulut mm. kirjaavat ylös kaikki kiusaamistapauksiin liittyvät toimenpiteet, joita se on tehnyt asiat korjaamiseksi. Se on jopa juridisesti välttämätöntä, jotta asia kiusaamiseen puuttuminen voidaan todistaa jopa vuosien kuluttua.

Työelämän suhteen Suomi muistuttaa monessa suhteessa USA:ta. Molemmissa yhteiskunnissa painitaan samojen ongelmien kanssa: väestö ikääntyy, maahanmuutto lisääntyy, energian tuottamiseen on löydettävä uusia vaihtoehtoja, jotta taloudellinen kasvu voi jatkua jne. Ihmiset elävät tavallista arkea, käyvät töissä, kouluttavat lapsensa, huolehtivat vanhuksistaan niin New Yorkissa kuin Tampereellakin.

Facebookissa käymäni keskustelut ja lukemani blogit kertovatkin enemmän arjen vastapainosta, irtiotoista ja vaihtelusta. Nuo ihmisethän ovat lomalla siellä. Ei heidän kuulukaan murehtia amerikkalaisen elämänmenon nurjasta puolesta eikä minunkaan tarvitse siitä heille muistuttaa, vaikka ehkä kateuksissani tekisikin mieli niin tehdä.

Ja miksi edes tuntea kateutta Amerikan matkaajia kohtaan, kun on kerrankin mahdollista nauttia kiireettömästi oman lähiseutunsa kesäisestä tarjonnasta. Piipahtaa torikahvilla aurinkoisen järven rannalla, istua terassilla ja tutustua uusiin ihmisiin, käydä lasten kanssa uimarannalla, kokata itse ja kokeilla uusia eksoottisia reseptejä sekä lukea hyvää kirjallisuutta ja nojatuolimatkailla maailman eri kolkkiin. Eikä tämä internettikään ole ihan pöllömpi vaihtoehto nauttia vaikkapa siitä Amerikan sykkeestä.

keskiviikko 7. heinäkuuta 2010

Samassa SOMEssa

Sosiaalinen media on minulle vielä uusi asia. Vasta tänä keväänä laadin itselleni henkilökohtaisen SOME-strategian, johon sisällytin Facebookin, Twitterin ja ylläpitämäni blogit. Suunnittelin huolella mm. sitä, miten minut voidaan löytää Googlen kautta. Samalla jouduin miettimään, millaista aineistoa kullakin foorumilla julkaisen.

Facebook on avoin temmellyskenttä. Viime aikoina olen innostunut jakamaan ja ottamaan kantaa erilaisiin uutisiin. Uusien ryhmien löytyminen avaa monia upeita väyliä verkostoitumiseen samanhenkisten ihmisten kanssa. Twitterin kanssa on vielä jonkin verran opettelemista. Alkuaikoina olen tweetannut pääasiassa suomeksi, mutta kieli vaihtunee nyt englanniksi, koska olen saanut ulkomaisiakin seuraajia. Se tuo omat haasteensa. Olen aloitellut myös englanninkielistä blogia, mutta sinne ei ole tekstejä vielä syntynyt. Kynnys vieraalla kielellä kirjoittamiseen on vielä aika korkea.

Minä olen aloittanut SOME-maailmaan tutustumisen reilusti yli kolmekymppisenä, mutta nykyään jo alakouluikäiset lapset oppivat sosiaalisen median alkeita esim. Habbo-hotellissa. Huomaan, että heitä koukuttavat ihan samat asiat kuin minuakin. Habbo-hotellissa pelataan omien tuttujen kanssa, mutta vähitellen solmitaan myös uusia kontakteja. Kaverilistoille pääseminen on kova juttu. He ovat sujuvasti omaksuneet tiedon, että omaa henkilöllisyyttään ei kannata paljastaa vieraille, siksi he osaavat luoda itselleen kuvitteellisia profiileja hahmojensa kautta. Samalla he oppivat nettikettiäkin: huonosta käytöksestä tulee oikeasti porttikielto, turhasta valittamisesta ja kantelusta eivät moderaattoritkaan pidä, sosiaalinen paine muokkaa pakostakin käyttäytymistä. Jos et noudata sääntöjä, sinut potkitaan ulos.

Myös lapset ja nuoret etsivät samanhenkistä seuraa ja vertaistukea. Yksi pojistani löysi Aku Ankan gallerian, jonne voi lähettää omia piirustuksiaan. Poika intoutui piirtämään valtavan hienoja kuvia mallista ja me yhdessä skannasimme ja lähetimme ne galleriaan. Oli kiva käydä seuraamassa, millaisia kommentteja kuvat saivat. Pojan itsetunto nousi kohisten kannustavista kommenteista, mutta samalla tuli harjoiteltua ikävänkin palautteen vastaanottamista. Samalla poika oppi antamaan myös muille hyvää palautetta, koska hän huomasi, kuinka ikävältä negatiivinen palaute omalta kohdalta tuntui.

Nuorimmaisen kanssa olemme koko kevään tahkonneet läksyjen teon kanssa. Lukeminen ja kirjoittaminen on ollut yhtä tuskaa molemmin puolin. Nyt kesän aikana hänkin on innostunut chattaamaan verkossa, ja kuinka ollakaan, kaksoiskonsonantit ja –vokaalit alkavat löytää paikkansa. Vanhempi poika puolestaan on chattailun kautta innostunut vieraista kielistä. Googlen kääntäjän avulla hän yrittää kovasti kommunikoida mm. espanjaksi.

Vaikka paljon puhutaan siitä, että lapset ja nuoret viettävät liikaa aikaa tietokoneiden äärellä, asiassa on myös hyvät puolensa. Monet vanhemmat mieltävät koneajan passiiviseksi ja turruttavaksi räiskintäpelien pelaamiseksi, mutta suurin osa nuorista tekee verkossa jotain ihan muuta: he chattaavat, verkostoituvat, luovat omia profiileja ja sivustoja, joihin he liittävät materiaalia muualta verkosta tai tuottavat sitä itse (esim. videoita tai kuvia). Ihan kuten pihaleikeissä myös tietokoneen kanssa puuhastelussa valvonta kuuluu vanhemmille. On hyvä silloin tällöin istahtaa nuoren koneen ääreen ja olla aidosti kiinnostunut niistä asioista, joiden parissa oma nuori jaksaa askarrella.

Ai niin, ja onhan meillä toinenkin yhteinen sukupolvia yhdistävä tekijä. Kun pojat irtautuvat koneiltaan, he lähtevät ulos leikkimään pistettä.

tiistai 6. heinäkuuta 2010

Klassikoja lukemassa

Häpeäkseni tunnustan, että minulta on monta klassikkoa vielä lukematta. Vasta tänä kesänä tartuin Waltarin Sinuhe egyptiläiseen.

Yhdeksännen luokan kirjallisuuden opetukseen kuuluu koko Suomen kirjallisuuden historia. Päättöluokka on täynnä paljon muitakin kokonaisuuksia, joten harvoin kirjallisuuden opetukseen pystyy paneutumaan niin perusteellisesti, kuin itse haluaisi. Tavoitteenani on luoda oppilaille jonkinlainen käsitys siitä jatkumosta, jonka kirjallisuuden historia muodostaa. Samalla haluan saada heidät näkemään, kuinka kirjallisuus aina on oman aikansa lapsi. Olen aina painottanut sitä, että huonoja kirjoja ei kannata lukea, koska maailmassa on niin paljon hyviä kirjoja, jotka kannattaa ehdottomasti lukea. Opettaessani kirjallisuutta pyrin samalla vinkkaamaan oppilaille kirjoja, mutta jotkut teokset käsittelemme yhdessä. Kalevalan ja Seitsemän veljeksen tarinat kiehtovat suullisesti kerrottuinakin. Vänrikki Stoolin tarinoita ja Saarijärven Paavoa olemme lukeneet yhdessä ääneen ja sen jälkeen keskustelleet siitä, millaisen kuvan ne suomalaisista antavat, ja miksi heidät on tuolloin juuri tuollaisiksi haluttu kuvata.

Olen myös ottanut asiakseni nostaa esille 1800-luvun naiskirjailijat kuten Fredrika Runebergin ja Fredrika Wilhelmina Carstenin. Muratin saamat julmat arvostelut 1840-luvulla tuohduttavat 2010-luvun nuoriakin pirullisuudellaan, mutta nuoria hämmästyttää, että saman kohtalon jakoivat myös Aleksis Kivi ja Mika Waltari, joiden pääteoksia eivät aikalaiset suuremmin arvostaneet.

On hienoa, että peruskoululaiset saavat kattavan käsityksen suomalaisesta kirjallisuudesta, mutta tuossa vaiheessa kysymys on kuitenkin vasta toukotöistä ja ensimmäisten siementen istuttamisesta. Siksi me emme kahlaa kaikki läpi Seitsemää veljestä tai Tuntematonta sotilasta. Matkan varrella vinkkaan sopivaksi katsoamiani teoksia, esim. Juhanin Ahon Papintytärtä tai Juhaa, jotka teemoiltaan jaksavat kiinnostaa nykynuoriakin.

Minä aloitin klassikkoluku-urakkani vasta yliopistossa, mutta joitakin aukkoja toki on vuosien aikana jäänyt. Waltarin Sinuheen tartuin vasta nyt, monta lyyrikkoakin on jäänyt paitsioon. Tänä keväänä ihastuin Södergraniin, Koskenniemeen ja Valaan. Luin liikuttuneena myös F. Runebergia ja Carstenia. Kuinka koskettavia nuo kirjat ovat aikanaan olleetkaan, kun ne saivat paatuneen ja kokeneen nykynaisenkin kyyneliin. Myös Sinuhe saa aikaan tunneryöppyjä: onko Nefernefernefer maailmankirjallisuuden suurin narttu, oikea pissiksien pissis, ja kuinka tyhmä ja naivi miehen pitää olla, jotta hän ei tuota petollisuutta heti näe!

Klassikoiden lukemiselle ei ole olemassa oikeaa ikää. Parasta klassikoissa on se, että ne kestävät jopa useamman lukukerran ja joka kerta lukukokemus on hieman erilainen. Nuorempana huomio kiinnittyy eri asioihin kuin vanhempana. Teetin oppilaillani oppimispäiväkirjaa kirjallisuusjakson ajalta ja ilahduin lukiessani heidän havaintojaan ja kommenttejaan tutustumistaan teoksista. Uskon, että moni heistä tarttuu tulevina vuosina paljon ennakkoluulottomammin myös klassikoihin. Ja nälkähän tunnetusti kasvaa syödessä. Kotimaisten klassikoiden jälkeen on päästävä tutustumaan myös maailmankirjallisuuden klassikoihin.

Kirjojen maailmaan saattaminen jos mikä on opettamista elämää varten, ja onneksi minulla on mahdollisuus olla oppaana juuri tuolla polulla!

keskiviikko 23. kesäkuuta 2010

Kohtaamisia

Tapasin vasta hiljakkoin Suomeen muuttaneen perheen. He saapuivat kotikuntaansa suoraan pakolaisleiriltä. Perheeseen kuuluivat molemmat vanhemmat ja neljä lasta, joista yksi oli alle kouluikäinen.

Matkalla tapaamiseen mietin, millaisia tuntemuksia heillä tässä vaiheessa on. Ovatko he hämmentyneitä ja väsyneitä kaikista uusista asioista, vai onko päällimmäisenä helpotuksen tunne, että he ovat nyt saaneet pysyvän luvan asettua jonnekin ja alkaa rakentaa omaa ja lastensa tulevaisuutta.

Perillä tapaan iloisen ja energisen perheen. Emme kättele, hymyilemme ja nyökkäämme ystävällisesti. Tulkkia odotellessamme opettelemme muutamia fraaseja suomen kieltä. Tulkin saavuttua keskustelemme lasten koulunkäyntiin liittyvistä asioista. Vanhimmat lapset ovat suorittaneet ala-asteen opinnot, toinen saanut jopa stipendin hyvän opintomenestyksen johdosta. Mukavimmaksi oppiaineeksi he mainitsevat historian. Nuorinkin koululaisista osaa kirjoittaa ja lukea omalla äidinkielellään. Alkuvaiheessa lasten on kuljettava kouluun toiseen kuntaan, koska omassa kunnassa ei ole valmistavaa opetusta. Bussilla kulkeminen arveluttaa vanhempia. Lähtömaassa se olisi tullut kuuloonkaan. Nuorimmaiselle pyrimme järjestämään koulutaksin, kuten kaikille hänen ikäisilleen lapsille, joiden koulumatka on yli 5 kilometriä.

Koulupaikanhaku papereita allekirjoittaessa isä naurahtaa, kotimaassa ei olisi ikinä uskaltanut laittaa puumerkkiään mihinkään paperiin. Suomessa heidän on vain kyettävä uskomaan viranomaisiin, vaikka papereihin kirjoitetusta kielestä ei ymmärrä sanaakaan. Hurja juttu.

Puhumme lapsien mieltymyksistä ja harrastuksista. Perheen pojat rakastavat jalkapalloa, olisihan minun kai se pitänyt arvatakin. Brasilia on ehdoton suosikkijoukkue. Perheen tyttö on hyvä käsitöissä. Käymme läpi liikunnan, musiikin ja kuvaamataidon tunteihin liittyviä käytäntöjä. Haluan korostaa, että ongelmia ei ole, vaan kaikesta voi koulun ja päiväkodin kanssa keskustella. Nuorimmaisen kohdalla puhumme siitäkin, että alussa oman paikan löytäminen isossa päiväkotiryhmässä voi olla rankkaa, varsinkaan jos ei ole yhteistä kieltä muiden lasten kanssa. Silloin voivat nyrkit puhua puolestaan. Kielenoppimista on tuettava kaikin tavoin, sekä omalla äidinkielellä että suomen kielellä. Kieli on avain hyvää kotoutumiseen, kaikkien perheenjäsenten kohdalla.

Julkisessa keskustelussa vaaditaan maahanmuuttopolitiikan kiristämistä. Uutisoinnin mukaan Suomella ei ole varaa hyysätä vieraita isoäitejä. Sanotaan, että maassa on oltava maan tavalla tai sitten on lähdettävä maasta ulos.

Katselin poikani kanssa Täällä Pohjantähden alla –elokuvaa. Sisällissodan raakuuksien kuvaaminen sai meidät molemmat kyyneliin. Poika oli syvästi järkyttynyt näkemästään. Lohduttelin poikaa sillä, että kyseessä oli onneksi vain elokuva, eikä Suomessa enää ole ollut pitkään aikaan sellaista, kuin elokuvassa kuvattiin.

Mutta toisaalta muistutin, että joissakin maissa lapset joutuvat oikeasti elämään sodan keskellä, ja meillä suomalaisilla on onni tarjota heille turvallinen paikka, jossa he voivat asua perheensä kanssa rauhassa.

Sama tunne ajaa minua työssänikin. Minulla on onni tarjota tänne tuleville lapsille mahdollisuus oppia ja opiskella. En ehkä tapaa tuota perhettä uudelleen kovin pian, mutta toivon, että kun tapaan lapset seuraavan kerran, voin nähdä saman ilon, optimistisuuden ja luottavaisuuden heidän silmistään.

lauantai 12. kesäkuuta 2010

Yksityisiä keskusteluja

Aina silloin tällöin saan Facebookiini kaveripyyntöjä oppilailta, vaikka he tietävät, että en aio hyväksyä niitä. Lukuvuoden lopussa ystäväpyyntöjä tulee enemmän peruskoulunsa päättäneiltä oppilailta. Olen päättänyt olla hyväksymättä niitä, koska saattaa olla, että heillä on nuorempia sisaruksia, joista tulee jossain vaiheessa oppilaitani. Mutta enemmän on kysymys periaatteesta: minä olen oppilailleni ensisijaisesti opettaja, en edes heidän nettiystävänsä. Oppilaiden joukossa on toki monia todella kivoja ja tutustumisen arvoisia persoonallisuuksia, mutta jos nyt hyväksyn vain ”harvat ja valitut” ystävikseni, miten perustelen niille muille heidän pyyntönsä hylkäämisen. Kysymys on siis myös tasapuolisuudesta, en halua antaa sellaista viestiä, että minulla olisi suosikkeja.

Suurin syy on se, että haluan pitää kiinni yksityisyydestäni. Vaikka en jaa Facebookissa kuvia itsestäni enkä perheestäni enkä kummemmin avaudu tilapäivityksissäni, haluan kuitenkin säilyttää sen foorumina, jossa voin ottaa kantaa asioihin ilman, että saan kuulla niistä kommentteja koulun käytävillä tai luokkahuoneessa. Jotkut kollegat hyväksyvät entisiä oppilaita ystävikseen ja he perustelevat sitä sillä, että heillä on muutakin elämää kuin Facebook. Se, että oppilaat ovat heidän ystäviään siellä, ei vaaranna millään tavalla heidän yksityisyyttään. Hyvä niin. Silloin meidän muiden on vain muistettava olla kommentoimatta heidän tilapäivityksiään, jos emme halua, että oppilaat lukevat niitäkään.

Googlettelin kokeeksi omaa ja muutaman ystäväni nimeä. Itsestäni löysin linkit Twitteriini sekä tähän blogiin; ensimmäiseksi tosin löytyi uintiharrastukseeni liittyvä linkki, joka paljasti syntymävuoteni ja edustamani seuran. Facebook-sivujani Google ei löydä, koska olen määritellyt asetukset siten. Ystävieni nimillä löytyivät sekä heidän Facebook-sivunsa että muutama Facebook-ryhmä, jonka sivuille he olivat kommentoineet. Ei siis riitä, että suojaa Facebook-sivustonsa, sillä koskaan ei voi tietää, kuinka hyvin ns. fani- ja ryhmäsivut ovat suojattuja. Tämän vuoksi kannattaa olla tarkkana, mihin kaikkiin ryhmiin käy liittymässä.

Mutta välttämättä sekään ei riitä, että itse määrittää Facebook-sivunsa yksityisiksi. Ihmettelin suuresti, kun Iltasanomat kertoi uuden sosiaali- ja terveysministeri Juha Rehulan olevan ahkera Facebook-käyttäjä. Iltasanomien verkkosivuille oli lainattu muutamia Rehulan tilapäivityksiä. Millä oikeudella yksityisiksi tarkoitettuja päivityksiä saa julkaista? Googlen kautta Juha Rehulan Facebook-sivuilta on näkyvissä ainoastaan hänen kuvansa ja tykkäämisen kohteensa. Joku Rehulan ns. ystävän on siis täytynyt nuo tiedot lehdistölle vuotaa. En ole mistään lukenut, että tätä olisi edes pahemmin missään paheksuttu. Onko kenellä tahansa lupa kertoa eteenpäin minunkin Facebook-päivityksiäni? Entä jos joku ystävistäni julkaisee minusta kuvan? Periaatteessa sekin on silloin vapaata riistaa.

Ranskassa yksityisyyden suojaamiseen ollaan jo puuttumassa. Tämän kevään aikana siellä on valmisteltu lakia, joka antaa netin käyttäjille laajemmat mahdollisuudet kontrolloida sitä, millaisia tietoja heistä tallentuu nettiin. Toukokuun lopussa Facebookin perustaja Mark Zuckerberg lupasikin parantaa käyttäjien mahdollisuutta hallita yksityisyyttään. Loppujen lopuksi jokainen on vastuussa siitä, millaista tietoa hän itsestään jakaa. Jokaisella on oikeus yksityisyyteen, se ei ole loukkaus ketään kohtaan.

sunnuntai 16. toukokuuta 2010

Kotoutumassa ja kotouttamassa

Marjaneh Bakhtiari (s. 1980) kirjoittaa ihanan kirpeästi ja silmiä avaavasti maahanmuuttajien arjesta. Bakhtiarin perhe muutti Iranista Ruotsiin Marjanehin ollessa 6-vuotias. Esikoiskirjassa Mistään kotoisin (2007) päähenkilönä on Bahar, joka värikkäillä kannanotoillaan kauhistuttaa sekä oman perhettään että opettajiaan. Kirjassa puheenvuoron saavat myös muut henkilöt: Baharin isä, äiti ja pikkuveli, Baharin ystävä Moses, Baharin poikaystävän isoisä Bertil ja monet muut.

Bakhtiarin romaani tarjoaa mehukkaita yksityiskohtia, mutta myös oikeaa, vakavasti otettavaa informaatio kulttuurien rinnakkaiselosta.

Bahar on modernin iranilaisen perheen tytär. Isä Amir on ollut kotimaassaan kustantaja ja runoilija, äiti on korkeasti koulutettu ydinfyysikko. Molemmat lapset ovat asuneet pienestä pitäen Ruotsissa eivätkä tunne itseään niin erityisen iranilaisiksi, mutta ei välttämättä ihan kokonaan ruotsalaisiksikaan. Baharin mielestä koko identiteettikysymystä on aika turha edes pohtia:

- … Mä siis tarkotan, että sillä ei oo mitään väliä, pidänkö mä itseäni ruotsalaisena vai ulkomaalaisena. Koska te olette jo päättäneet, että mä en ole ruotsalainen. Sähän näet, etten mä ole täältä. Niin että on ihan yks hailee, minä mä itse pidän itseäni. Tajuutsä?

Bahar haluaa määritellä itsensä Iraniksi syntyneeksi, mutta Ruotsissa kasvaneeksi. Isä on tyytyväinen, koska tytär ei sanonut itseään ruotsalaiseksi eikä näin ollen kieltänyt juuriaan. Äiti puolestaan ei voinut ymmärtää, miksi tytär ei sanonut itseään ruotsalaiseksi, sillä hän kuitenkin puhuu ruotsia paremmin kuin farsia, hänellä on ruotsalainen poikaystävä eikä hän pidä lainkaan yhteyttä ruotsalaisiin sukulaisiinsa.

Bakhtiarin kirja on pistävyydessäänkin hyvin lempeä. Se ei ole oikein kenenkään puolella. Se jakaa piikkejä ja pistoja tasapuolisesti. Itse luin sielu vereslihalla kuvauksia maahanmuuttajamyönteisistä hössöttäjistä, joista yksi esimerkki oli Pernilla, Baharin poikaystävä äiti.

Pernillalle maahanmuuttajat ovat tutkimuskohteita. Mitä enemmän hän pääsee sisälle maahanmuuttajien elämään, sitä paremmin hän tiedostaa, mitä hänen omasta länsimaisesta, materialistisesta elämäntyylistään puuttuu. Hän lukee ”murteellisella ruotsilla”, ”uusruotsilla”, ”maahanmuuttajaruotsilla” ja erilaisilla ”lähiöruotseilla” kirjoitettuja kirjoja, jotta ymmärtäisi oikeasti
ja pystyisi asettumaan maahanmuuttajaparkojen asemaan.

Auts!

Baharin äidin mielestäkin on tärkeää, että valtaväestön ja maahanmuuttajien välillä olisi vuorovaikutusta ja hän kutsuikin mielellään kotiinsa ohjaajia, opettajia, lasten ystävien vanhempia, mutta joka kerta hän joutuu turhaan odottamaan vastakutsuja, jotta hänkin olisi päässyt näkemään aitoa ruotsalaisuutta. Mutta ruotsalaisen kantaväestön mielestä heidän Ikea-rivitalonsa Billy-kirjahyllyineen ja Klippan-sohvineen ja räsymattoineen ovat niin mielenkiinnottomia, että niihin ei kannata maahanmuuttajatuttavia kutsua.

Bakhtiari kuvaa kotoutumisen ja kotouttamisen arkea mehevästi ja oivaltavasti. Suomessakin valtaväestöllä on vielä pitkä matka siihen, että maahanmuuttajat otettaisiin vastaan yksilöinä eikä aina vain oman etnisen ryhmänsä edustajina.

torstai 29. huhtikuuta 2010

Kyllä äiti tietää

Kun nuorin poikani oli 3-vuotias, minulle tuli vain sellainen tunne, että tämän lapsen kanssa koulutie ei tule olemaan ihan helppo. Vanhin oli juuri aloittanut ensimmäisen luokan, keskimmäinen oli vasta 4-vuotias ja hän piirteli innokkaasti. Kuopukseni ei tuntenut mitään mielenkiintoa kynätöihin; vasta 6-vuotiaana hän alkoi piirtää. Esikoulussa käden jälki oli tästä syystä kovin horjuvaa. Pyysin saada pojan kouluvalmiustesteihin ja hän läpäisi ne nipin napin.

Koulunkäynti alkoi tökkiä toden teolla ensimmäisen luokan keväällä. Poika kieltäytyi tekemästä tehtäviä. Keskimmäisenkin kanssa oli ollut hankaluuksia, mutta ne olivat lähinnä käytöspuolella ja impulssien hillitsemisessä, koulutyö sinänsä oli sujunut ihan hyvin. Mutta nuorimmaisella ei tuntunut olevan mitään intoa opiskella. Seurasi palavereja opettajan ja koulupsykologin kanssa, puhelinsoittoja kuraattorille ja perheneuvolaan. Toisen luokan syksyllä poika sai siirron integroidulle pienluokalle. Koulupsykologin kanssa yhteistyö ei sujunut, joten testaukset tehtiin toisen luokan keväällä perheneuvolassa. Vaikka äitinä tiesin, että jotain pojan oppimispulmien takana täytyy olla, tulosten saaminen oli kuitenkin shokki. Pojallani on ilmeisesti Aspergerin syndrooma, tai ainakin vahva epäily siitä. Nyt odottelemme lääkärin tapaamista ja uusia testejä, jotta saamme vahvistuksen epäilylle.

Keskimmäisen pojan kohdalla olimme käyneet oman perheneuvolarumbamme aikaisemmin. Myös hänen kohdallaan havaittiin aspergertyyppistä käyttäytymistä. Pienempänä pojalla oli mm. aistiyliherkkyyttä ja todella voimakkaita raivokohtauksia. Vanhemmiten tietyt piirteet ovat tasoittuneet, nyt hankaluuksia tuottaa lähinnä kovasti mustavalkoinen ajattelu; pojalla on kova tarve kontrolloida omaa ja samalla lähimpiensä elämää. Hän laatii sääntöjä ja huolehtii tiukalla kädellä siitä, että myös muut noudattavat noita sääntöjä. Se aiheuttaa ahdistusta varsinkin pikkuveljessä, mutta synnyttää totta kai pahoja puheita myös ystävien kesken. Toisaalta poika on välillä rakastavan ja huolehtivan isoveljen perikuva ja hänen sanaansa voi usein luottaa. Tätä me kotiväki arvostamme kovasti.

Nuorimmaisen Asperger-diagnoosi on rankempi paikka. Ehkä sen vuoksi, että keskimmäisen kohdalla oireet oli huomattavissa niin aikaisin ja hän sai paljon huomiota käytöksensä vuoksi. Jopa niin paljon, että nuorimmaisen samantyyppiset piirteet jäivät minulta huomioimatta. Tai ehkä ei sittenkään, olihan minulla aavistukseni. Mutta nuorimmainen ei ole koskaan karjunut huomiota, eikä hän tee sitä vieläkään. Hänen ongelmansa on nimenomaan kielellisellä puolella ja vasta nyt hän osaa vaatia itselleen asioita sanalllisesti. Poikani on mm. ahdistunut siitä, että hänen kysymyksiinsä ei vastata. Hän ei osaa tulkita hymähdystä tai nyökkäystä vastaukseksi, vaan hänen on saatava se sanallisesti. Tätä hän alkoi vaatia vasta ihan vähän aika sitten. Hän ei ymmärrä kaikkia sanoja, mutta onneksi hän rohkeasti kysyy niitä. Eilen illalla. kun katselimme televisiota, hän kysyi, mitä tarkoittaa 'menestyä'. Voin vain kuvitella, kuinka paljon väärinkäsityksiä on ehtinyt syntyä, kun hän tuntenut, että hän ei ole tullut kuulluksi tai hän on tulkinnut saamansa reaktiot omalla tavallaan.

Minulla on onneksi paljon jo tietoa asioista ja kokemustakin. Kysehän ei ole siitä, että jotakin uutta ja outoa olisi yhtäkkiä tullut elämäämme. Siksi näin voimakas oma hämmennys ja ahdistus tuntuu yllättävältä. Voin vain kuvitella niiden perheiden hämmennystä, joille asia paljastuu ilman ennakkovaroitusta. Sanotaan, että helpottaa, kun asiat saavan nimen; diagnoosihan ”vapauttaa” ihmisen turhista epäilyistä ja itsensä syyttelemisestä. Siinäkin on perää, mutta niin kauan kuin asialla ei ole nimeä eikä siitä ole mustaa valkoisella, sen voi myös välillä hyvällä omallatunnolla unohtaa. Diagnoosin jälkeen asia on olemassa eikä sitä voi enää lakaista maton alle, vaan asian kanssa on elettävä joka päivä ja järjestettävä elämänsä sen mukaan. Toisaalta olen itsekin vuosien myötä oppinut arvostamaan rutiineja, joten tuskin meidän turvallinen ja tasainen arkielämämme tulee diagnoosin myötä edes radikaalisti muuttumaan.

sunnuntai 25. huhtikuuta 2010

Reppuja täyttämässä

Pieni haikeus alkaa taas hiipiä mieleen. Ihan kohta on taas se aika vuodesta, kun täytyy hyvästellä iso joukko nuoria, jotka ovat saaneet peruskoulunsa päätökseen. Tänä keväänä ovat vuorossa ne oppilaat, jotka tulivat yläkouluun yhtä aikaa minun kanssani. Kolme vuotta on vierähtänyt vauhdikkaasti. Toisaalta tunnen myös ylpeyttä, sillä tiedän, että monella on näiden kolmen vuoden aikana reppu täyttynyt hyvillä eväillä ja uskon heidän pärjäävän jatko-opinnoissaan. Osalla repussa ei välttämättä ole faktatietoa, mutta se on pullollaan sosiaalista kompetenssia, taitoa tulla ihmisten kanssa toimeen ja sellaisenkin repun omistaja tulee elämässään pärjäämään.

Suurimmalla osalla nuorista on sellaiset opiskeluvalmiudet, että he kykenevät suoriutumaan opinnoistaan kunnialla. Kaikilla eväät eivät opiskeluun riitä. Juha Mäki-Keitelä kirjoittaa Aamulehden Alakerrassa (24.5.2010) opintonsa keskeyttävistä nuorista.
Hänen mukaansa joka vuosi noin 28 000 tuhatta opiskelijaa eri kouluasteilla keskeyttää opintonsa kokonaan. Ongelmallisin porukka on toisen asteen ammatillisen perusopetuksen keskeyttäneet nuoret. Heistä jopa 64% jää pysyvästi vaille koulutusta ja työpaikkaa.

Mäki-Ketelän mukaan tyypillinen opintonsa keskeyttäjä on sosiaalisilta valmiuksiltaan ja vuorovaikutustaidoiltaan rajoittunut. Altistavina tekijöinä voi olla vanhempien heikko sosiaalinen asema, oppimiseen liittyvät vaikeudet, kiusaaminen tai mielenterveysongelmat. Joiltakin saattaa elämästä puuttua kokonaan aikuinen, joka tukisi lapsen tai nuoren koulunkäyntiä. Juuri näille oppilaille koulun merkitys on tärkeä.

Mäki-Ketelä kritisoi perinteistä koulua, jossa painotetaan teoreettista opiskelua ja noudatetaan orjallisesti opetussuunnitelmaa vaikka monet oppisivat paremmin, jos pääsisivät enemmän tekemään itse asioita. Tämä asia tiedostetaan kouluissa , mutta hänen mukaansa rehtorit ja opettajat ovat kyvyttömiä ja haluttomia muuttamaan metodejaan erilaisille oppijoille paremmin soveltuviksi.

Mäki-Ketala peräänkuuluttaa riskitekijöiden varhaista tunnistamista ja puuttumista ongelmiin. Käytännössä se tarkoittaa, että lapsia ja nuoria tulisi kontrolloida ja tukea myönteisessä hengessä.

Jokaisessa luokassa on oppilaita, jotka ainakin joiltakin osin täyttävät hypoteettisen opintojensa keskeyttäjän kriteerit. Uskon, että suurin osa opettajista näkevät oppilaansa yksilöinä ja he osaavat arvioida, kuinka juuri tätä kyseistä oppilasta tulisi tukea. Esimerkiksi jos opettaja huomaa, että joku oppilas mielellään vetäytyy syrjään, hän usein pyrkii huomioimaan tällaisen oppilaan jollakin tavalla. Ryhmätyötilanteissa opettaja voi katsoa, että oppilas pääsee sellaiseen ryhmään, jossa hän uskaltaa sanoa mielipiteensä ja missä hänet ylipäätään huomioidaan. Opettajan täytyy muistaa antaa tällaiselle oppilaalle palautetta siinä missä niillekin, jotka tuovat itseään jatkuvasti hyvin äänekkäästi esille.

Jokaisen opettajan on aina ja joka tilanteessa puututtava kiusaamiseen, kun hän sen havaitsee. Nykykouluissa on käytettävissä paljon hyviä välineitä, kuten esim. Opetushallituksen rahoittama KiVa Koulu-hanke. Monissa kouluissa on myös ns. vertaissovittelijoita eli oppilaita, jotka on koulutettu ratkomaan nuorten välisiä kiistoja.

Oppimiseen liittyvät ongelmat ja niihin puuttuminen on monitahoisempi juttu. Opettaja voi kyllä havaita, että oppilaalla on oppimisessaan hankaluuksia, mutta niiden syiden selvittäminen vaatii moniammatillista yhteistyötä. Asioita viedään eteenpäin oppilashuoltoryhmän kautta, mutta tuloksien saaminen mahdollisine testauksineen vie ainakin pari kuukautta, joskus jopa koko lukukauden, ennen kuin oppilaalle on mahdollista tehdä jotain räätälöityjä suunnitelmia. Isossa koulussa on paljon oppilaita, jotka tarvitsevat erilaisia tukitoimia, joten siitä, kun opettaja ilmaisee huolensa jonkun yksittäisen oppilaan kohdalla, aikaa voi kulua yllättävänkin paljon, ennen kuin hänen asiaansa ehditään kunnolla paneutumaan.

Toki opettaja voi itsenäisestikin harkita, mitkä oppisisällöt omassa oppiaineessa ovat kunin oppilaan kannalta keskeisiä ja mitkä puolestaan eivät erityisen tärkeitä. Mutta mikäli oppilaalla ei ole henkilökohtaistettua oppimissuunnitelmaa, hänen tulisi saada opetussuunnitelman mukaista opetusta ja hänet tulisi myös niillä kriteereillä arvioida.

Jokaisella luokalla on nimittäin myös niitä oppilaita, jotka eivät ole valmiita laittamaan tikkua ristiin oman oppimisensa eteen. Heiltä puuttuu yksinkertaisesti motivaatio opiskella. Välillä tunnen itseni jopa epäreiluksi, koska en ole jatkuvasti patistamassa heitä tekemään tehtäviään. Miksi he saavat luistaa kirjallisista töistä, jotka ovat muille pakollisia. Ja eikö heidänkin tulisi joka tapauksessa oppia kurinalaista työntekoa, sillä sitä heiltä työelämässäkin vaaditaan. Vai onko jossakin heille suunnatut leppoisamman työmarkkinat, joissa urakoita saa painaa ihan vapaasti omaan tahtiin ilman ulkoista painetta?

Entä arviointi sitten? Toisinaan kaipaan vielä yläkouluunkin sanallista arviointia. Varsinkin äidinkielessä se olisi perusteltu, koska oppiaine on niin laaja. Joku oppilas on erittäin motivoitunut opiskelemaan kielioppia, mutta kirjoittaminen on tuskaa. Joku ei jaksa väkertää kirjallisia töitä, saatika edes muistiinpanoja vihkoon, mutta hän pärjää suvereenisti yleissivistyksensä vuoksi luokkahuonekeskusteluissa. Joku kieltäytyy yksinkertaisesti tekemästä mitään opiskelujensa eteen, mutta hän on muuten mukava ja avoin nuori, jonka kanssa tulee helposti toimeen ja joka varmasti tulee sosiaalisten taitojensa puolesta pärjäämään elämässään. Miten näitä kaikkia yksilöitä voi edes arvioida oikeudenmukaisesti samoin kriteerein asteikolla 4-10?

Ja siksi onkin hyvä tässä vaiheessa muistaa sanoa jokaiselle ysiluokkalaiselleni jotain positiivista ja kannustavaa ennen kuin he saavat päättötodistuksen käteensä ja katsovat sieltä numeerisen tuomion. Voihan olla, että se pieni ystävällinen sana on juuri se, joka saa hänet aikanaan valitsemaan itselleen sopivan alan. Ei kenenkään tarvitse olla hyvä kaikessa; riittää, että itse tunnistaa omat vahvuutensa.