maanantai 27. heinäkuuta 2009

Kostea lapsuus

Susanna Alakosken esikoisteos Sikalat (Schildts 2007) on kertomus suomenruotsalaisen Leenan lapsuudesta 1970-luvun Ruotsissa. Perhe on muuttanut Suomesta ja uusi vuokra-asunto kuumavesihanoineen, kaakeleineen ja parvekkeineen on työläisperheen unelmien täyttymys. Alakosken kuvaus suomalaisperheitten elämästä on aitoa ja rehevää. Yhteiskunnallisuus, kuten suomalaisten siirtolaisten asema Ruotsissa, on taidokkaasti sijoitettu tekstiin. Leenan äitiä kiukuttaa, kun asuntotoimiston virkailija lukee heille talon järjestyssäännöt ääneen, vaikka "ihmiset osaa itsekin lukea". Lisäksi virkailija oli vaatinut heiltä raittiuslupauksen. Ympäristön asenteista kertoo jotain sekin, että Fridhemin isännöimiä taloja kutsutaan yleisesti nimellä svinalängorna, sikalat.

Leenan isä on töissä tehtaan Askelma-hankkeessa. Se on työpaja, jossa valmistetaan puisia pannunalusia ja voiveitsiä, metallipuolella sorvataan muttereita ja rautaosia Malmön metalliteollisuuden käyttöön. Tehdas on skyddad verkstadt, jossa palkka juoksee eikä sieltä saa potkuja. Äiti jakaa aamulehtiä ja käy tiskaamassa Hotel Continentalissa, Contanissa ja Värdshusetissa sekä siivoamassa yhdessä ravintolassa. Tuttavaperheellä on kunnalta vuokrattu talo, jonka autotalliin isäntä on rakentanut saunan. Sinne Leenankin perhe polki viikonloppuisin kylään täysi kangaskassi Vino Blancoa isän pyöränsarvessa keikkuen. Veikolla ja Helmillä oli porstuassa odottamassa korillinen Vino Tintoa ja pöydässä 10 litraa hernekeittoa. Ensin syötiin, sitten juhlittiin ja kuunneltiin Olavi virtaa. Näissä juhlissa lapset saivat tehdä melkein mitä tahansa, mutta viikolla elämä jatkui tavalliseen tapaan: vanhemmat menivät töihin ja lapset vierailivat vuorotellen toistensa luona leikkimässä ja syömässä.

Kosteista viikonlopuista huolimatta Leenan ja hänen pikkuveljensä elämä tuntuu ihan turvalliselta. Vaikka perheellä ei ollutkaan varaa lähteä lomamatkalle, lapsilla oli kuitenkin ruokaa ja vaatteita. Niitä sai hakea ilmaiseksikin raatihuoneen kellarista. Äiti myös purki käytetyt villapaidat ja neuloi ja virkkasi niistä aamutakkeja, mekkoja, paitoja, pipoja ja bikineitä.

Mutta sitten kaikki muuttuu. Isä on koko joululoman humalassa, Leena herää öisin vanhempien riitoihin. Kavereidenkaan luona ei ole aina turvallista olla, sielläkin juodaan ja vietetään levotonta elämää. Kauan odotettu Suomen matkakin menee pilalle, kun vanhemmat juopottelevat. Viikonloppujuhlat kotona saattoivat kestää loputtomia kausia, molemmat lapset oireilevat, pikkuveljellä on puhevaikeuksia. Vanhemmat kyllä kutsutaan koululle puhutteluun, mutta kukaan ei oikeasti puutu tilanteeseen.

Leenan koko luokka saa kutsun Bo-Peterin 12-vuotissynttäreille. Bo-Peterin isä on lääkäri, vanhempainyhdistyksen puheenjohtaja ja urheiluvalmentaja. Bo-Peterin äidillä on mustikanvioletti tukka ja hän on mukana luokkatoimikunnassa. Bo-Peter asuu korkeiden aitojen takana, neliskulmaisessa omakotitalossa, jossa on oma uima-allas kellarikerroksessa. Juhlissa Leena ahmii pikkuleipiä, vadelmalakritsia, tahmeaa toffeeta, hedelmiä, marenkia, jäätelöä ja kakkua. Bo-Peterin isä näyttää diakuvia Disneylandista.

Juhlien jälkeen Leena alkaa katsoa asioita uusin silmin. Miksi joissakin kodeissa kukkivat aina kukat? Miksi joissakin taloissa on niin paljon huoneita? Miksi näissä kortteleissa ei haissut läskiltä? Miksi näistä taloista ei kuulunut riitelyä eikä kovia ääniä? Keitä näissä taloissa oikein asui? Äiti huomauttaa Leenalle, että hän on juuri huomannut, miltä tuntuu olla kateellinen.

Leenan elämän kuvaus on lohdutonta luettavaa. Vanhemmat sinnittelevät välillä selvin päin, mutta Leena oppii ennakoimaan, milloin uusi ryyppyputki taas alkaa. Ja vaikka merkit on selvästi luettavissa, se on aina yhtä suuri järkytys. Isän ja äidin yhteenotot käyvät entistä väkivaltaisimmiksi. Leena unohtaa, miten rentoudutaan. Hän laittaa terävät esineet pois näkyvistä. Öisin hän istuu vartiossa eikä uskalla nukahtaa. Koulu on ainoa henkireikä. Siellä elämä on tuttua ja turvallisia rutiineja täynnä. Leena toivoo, että opettaja huomaisi hänen tuskansa ja tekisi jotain. Mutta koulupäivä päättyy aina ja on pakko mennä kotiin. Ja vaikka sosiaalitoimistosta tehdäänkin silloin tällöin koulun pyynnöstä yllätyskäynti Leenan kotirapun asuntoihin, sosiaalityöntekijät eivät kiinnitä huomiota äidin mustelmiin, eikä seinissä ja lattiassa oleviin reikiin. Heillehän tarjottiin itseleivottua sokerikakkua ja lapset oli puettu nätisti. Myöhemmin koulu ja sosiaalitoimistokin huomaavat Leenan ja hänen veljensä hädän. Vanhemmat ohjataan katkaisuhoitoon ja lapset otetaan huostaan pariin otteeseenkin.

Susanna Alakosken Sikalat on rankka selviytymistarina. Vanhempien alkoholismista huolimatta Leenan maailma ei romahda. Kiitos ystävien, Riitan ja Åsen, joiden kanssa Leena voi jakaa häpeän ja ahdistuksen tunteet.

Alakosken miljöö voisi ruotsalaisen 70-luvun lähiön sijasta olla ihan yhtä hyvin suomalainen lähiö 2000-luvulta. Alkoholismi ei ole marginaali-ilmiö Suomessa. Lasinen lapsuus –kyselyn mukaan joka kymmenes suomalainen on elänyt kodissa, jossa päihteiden käyttö on ollut ongelma. Suomessa elää tälläkin hetkellä yli sata tuhatta lasta, joille vanhempien päihteiden käyttö on ollut arkipäivää. Lasten lisäksi Suomessa elää yli 400 000 aikuista, joiden lapsuusmuistoihin kuuluu vanhempien päihdeongelmat.

Kyselyn mukaan lapset kärsivät turvattomuudesta ja he pelkäävät. Heillä on myös omaan itseensä kohdistuvia negatiivisia tunteita. Usein kodin ongelmat heijastuvat myös mm. koulumenestykseen. Monet lapsena koetut haitat haittaavat päihdeperheissä eläneitä vielä aikuisiälläkin. Noin joka kolmas paheksuu alkoholin käyttöä ja vastaajista 10 prosenttia sanoi ahdistuvansa tilanteissa, joissa käytetään alkoholia. 14 prosenttia on huolestunut omasta ajoittaisesta päihteiden käytöstään. Lisäksi päihdeperheissä kasvaneilla oli muita useammin heikko itsetunto, ja he ovat pelokkaita, jännittyneitä ja aggressiivisia. Heidän on vaikeaa luottaa muihin. Heillä on usein sekä pari- että ihmissuhdeongelmia.

Sikalat-teosta lukiessa minua henkilökohtaisesti riipaisi se, että Leena todella toivoi jonkun huomaavan hänen hätänsä. Hän olisi toivonut, että esimerkiksi opettaja olisi tehnyt jotain.

Lasinen lapsuus –verkkosivuilta löytyy tietoa, kuinka päihdeperheessä elävää lasta voi auttaa ja mihin voi ottaa yhteyttä, jos tilanne todella huolestuttaa. Aiheesta on tehty myös nuorille suunnattu sarjakuva ja nettipalvelu Varjomaailma, jossa käsitellään vanhempien päihdeongelmaa nimenomaan lasten ja nuorten näkökulmasta. Se toimii myös vertaistukifoorumina. Vanhemmille ja muille läheisille suunnattu Kotikanava on puolestaan verkkopalvelu, jossa kerrotaan, mitä vaikutuksia omalla päihteiden käytöllä on ympärillä eläviin lapsiin. Kotikanavalta löytyy juttuja, välineitä oman alkoholinkäytön ja vanhemmuuden arviointiin sekä yhteystietoja auttaviin tahoihin.

lauantai 25. heinäkuuta 2009

Hukassa

Helsingin sanomien (13.7.) mukaan oikeusministeriö alkaa kerätä viranomaisilta tietoja siitä, kuinka moni maahanmuuttajanuori lähetetään Suomesta takaisin kotimaahansa tai toiseen maahan sukulaisten luokse. Nuoria on pakotettu palaamaan ainakin Afrikan, Aasian ja Lähi-Idän maihin. Suomalaisia maahanmuuttajataustaisia nuoria on tiettävästi kaapattu myös ulkoministeriön vaarallisiksi luokittelemiin maihin (YLE Uutiset 13.7.).

Vanhemmat lähettävät lapsensa pois Suomesta, jos he pelkäävät hänen länsimaistuvan liikaa. "Liiallinen länsimaistuminen" voi tarkoittaa monia asioita: rikkinäisiä perheitä, alkoholiin tai uskontoon liittyviä ongelmia ja erimielisyyksiä.
Työministeriön tilaston mukaan alaikäisiä maahanmuuttajataustaisia nuoria on kadonnut Suomesta vuosittain 6–22. Alunperin nuoret saattavat matkustavat entiseen kotimaahansa esimerkiksi sukulaisia tapaamaan, mutta myöhemmin heille selviää, että he eivät saakaan enää palata takaisin Suomeen.(HS)

Nuoren katoamista ei aina välttämättä edes huomata koulussa. Joskus nuori saattaa ottaa itse yhteyttä Suomeen esim. urheiluvalmentajaansa tai nuorisotyöntekijään.

Vanhemmat voivat myös yrittää eristää lapsensa yhteiskunnasta muillakin tavoin. Ruotsissa tuli ilmi tapaus, jossa ulkomaalaistaustainen isä esti kolmea lastaan poistumasta kotoaan. Lapset eivät voineet käydä edes koulua. Ongelmat olivat alkaneet jo muutaman Ruotsissa asutun vuoden jälkeen. Kaikki lapset olivat syntyneet Ruotsissa. (Aamulehti 21.7.2009)


Toisinaan avioliiton uskotaan hillitsevän nuoren käyttäytymistä. Monissa perheissä nuorelle valitaan aviokumppani lähtömaasta. Moni suomalaistyttö voi kokea karvaan pettymyksen, kun häntä ei hyväksytäkään miniäksi perheeseen, vaikka seurustelu olisi ollutkin julkista. Muslimityttöjen seurustelu suomalaispoikien kanssa on huomattavasti harvinaisempaa. Ns. kunniamurhatapauksia ei Suomessa tiedetä tapahtuneen, mutta pari vuotta sitten Ruotsissa tutkittiin neljää tapausta, joissa epäiltiin vanhempien tiputtaneen teini-ikäisen tytön parvekkeelta.(HS 5.2.2008)

Näiden epätoivoisten ja järkyttävien tekojen taustalla on luettavissa suuri määrä pelkoa, turhautumista ja avuttomuutta. Miten vanhempien pelkoa nuorten länsimaalaistumisesta voitaisiin lieventää? Kuinka vanhempia voitaisiin paremmin valmentaa niihin muutoksiin, jota eläminen länsimaalaisessa yhteiskunnassa väistämättä tuo mukanaan? Muusta yhteiskunnasta eristäytyminen ja omien lastensa suojeleminen ei ole kestävä ratkaisu. Siksi vanhemmat tuntevatkin joutuneensa umpikujaan kasvavien lastensa ja kanssa ja päätyvät radikaaliin ratkaisuun eli lähettämään lapset kontrolloidumpaan ympäristöön.

Marja Tiilikainen on väitöskirjassaan Arjen islam (Vastapaino 2003) tutkinut somalinaisten elämää Suomessa. Suurimpia huolenaiheita somaliäideille Suomessakin on lapset. Äidit haluaisivat, että lapset käyttäytyvät kunnolla, opiskelevat ahkerasti, auttavat kotitöissä ja myöhemmin huolehtivat ikääntyvistä vanhemmistaan.

Vanhempien mukaan lasten elämä Somaliassa oli vapaampaa, sillä yhteisö piti silmällä kaikkia lapsia. Suomessa vaarana on, että lapsi tekee ulkona syntiä, sillä täällä voi nähdä esimerkiksi alkoholinkäyttöä, avointa seksuaalisuutta ja kesäisin kadulla liikkuvia "alastomia" ihmisiä. Myös tyttöjen ja poikien vapaata yhdessäoloa saatetaan vieroksua.

Tilastojen mukaan Suomeen muuttaneista somaliäideistä noin kolmasosa on yksinhuoltajaäitejä. Yksinhuoltajuus voi olla seurausta avioerosta, puolison kuolemasta tai sitten islamilaisesta avioliitosta, sillä Suomessa somalimiehellä voi olla virallisesti ainoastaan yksi vaimo, muut rekisteröidään yksinhuoltajiksi. Suomessa somaliäitien työtaakka on huomattavasti suurempi kuin kotimaassa, sillä täällä heillä ei ole sukulaisten ja ystävien luomaa tukiverkostoa. Siksi nainen on usein yksin vastuussa kodin ja lasten hoidosta. Äidit ovat huolissaan, että Suomessa lapset omaksuvat sellaisia tapoja ja arvoja, jotka ovat ristiriidassa muslimivanhempien omien arvojen kanssa. Joillekin Suomi voi siis turvapaikan sijasta näyttäytyä erittäin turvattomana, vihamielisenä ja moraalittomana paikkana elää ja kasvattaa lapsia.

Somalinuoret ovat alkaneet muistuttaa suomalaisia nuoria monessa suhteessa. He viettävät suurimman osan ajastaa kodin ulkopuolella koulussa ja erilaisissa harrastuksissa. Somalivanhemmat haluaisivat, että nuoret osallistuisivat enemmän kotitöihin kuten he tekisivät Somaliassa. Riidellessään vanhempiensa kanssa, nuoret joutuvat etsimään tukea usein kodin ulkopuolelta ja ne neuvot, joita he saavat, eivät vastaa vanhempien uskonnollisia ja kulttuurisia arvoja, mikä puolestaan aiheuttaa lisää riitoja vanhempien ja lasten välillä. Somalivanhemmat kokevatkin usein, että Suomessa lapsia kasvattavat sosiaalityöntekijät, lastensuojelun ja terveydenhuollon ammattilaiset eivätkä lasten omat vanhemmat. Lakien ja säädösten katsotaan heikentävän vanhempien sananvaltaa omiin lapsiinsa.

Osa äideistä olisivat halukkaita muuttamaan takaisin Somaliaan tai johonkin arabimaahan siinä vaiheessa kun lapsi aloittaa koulun. Mikäli lapsi aiheuttaa huolta vanhemmilleen, äidit ovat valmiita lähettämään lapsensa jonnekin muualle, että hän saisi kunnollisen islamilaisen kasvatuksen. Lapsi saatetaan lähettää sukulaisten kasvatettavaksi johonkin toiseen Euroopan tai Afrikan maahan. Sama käytäntö oli voimassa myös Somaliassa, jossa huonosti käyttäytyvä lapsi saatettiin lähettää sukulaisten luo joksikin aikaa oppimaan käytöstapoja. Jotkut vanhemmat ovat lähettäneet lapsensa pois, sillä he eivät ole hyväksyneet sitä, että heidän lapsensa sijoitettaisiin erityispäiväkotiin tai -kouluun. Kotimaahan palauttaminen on heidän näkökulmastaan pienempi paha kuin mielenterveysongelmaiseksi leimaaminen.

Tiilikaisen haastattelemien naisten joukossa oli äitejä, jotka olivat lähettäneet lapsensa sukulaistensa luo ja he kokivat sen järkevänä ja perusteltuna ratkaisuna.

Suomella on nyt jo lähes 20 vuoden kokemus maahanmuuttajien vastaanotossa. Meillä on tällä hetkellä maassamme jo toisen sukupolven maahanmuuttajia, jotka ovat eläneet suurimman osan elämästään Suomessa, mutta joilla on omien vanhempiensa ja sukulaistensa kautta vahvat siteet lähtömaansa kulttuuriin. Nyt kun Suomeen tulee uusia maahanmuuttajia, juuri heidän tietämystään tulisi hyödyntää uusien tulokkaiden vastaanotossa.

Kouluissa ja päiväkodeissa tulisi kiinnittää erityistä huomiota maahanmuuttajavanhempien integroimiseen koulun ja päiväkodin arkeen. Vanhempien ja työntekijöiden tulisi keskustella käytännön asioiden lisäksi myös kasvatukseen liittyvistä asioista. Tätä samaa keskustelua olisi syytä käydä myös suomalaisten vanhempien kanssa. Muut kuin maahanmuuttajavanhemmatkin olisivat varmasti kiinnostuneita kuulemaan, miksi jotkut suomalaisista vanhemmista hyväksyvät nuortensa päihteiden käytön ja varhain aloitetun sukupuolielämän.

tiistai 14. heinäkuuta 2009

Kiitokset Uma!

Minä olen kasvanut nuoreksi naiseksi Uman Aaltosen aikana. Uma oli 80-luvulla hieman ärsyttävä täti, joka puhui aikas suoraan seksistä. Olihan se vähän noloa, mutta asiaahan hän puhui. Minulla on vieläkin tallella se Uman laatima päiväkirja, jossa jokaisella sivulla oli jokin aloituslause: Tykkään..., En koskaan aio... Sitä minäkin likkakavereiden kanssa täydentelin.

Uma Aaltonen tuli tunnetuksi muun muassa Yleisradion ja Eeva-lehden toimittajana sekä nuorten sukupuolivalistajana. Hän keskittyi erityisesti sukupuoli- ja päihdekasvatukseen 1970-luvulla, kun hän vieraili puhujana kouluissa eri puolilla Suomea.(HS.fi 13.7.2009)Hän alkoi ensimmäisen kerran puhumaan murkuista. Hän piti mm. Anna-lehdessä nuorten palstaa, radio-ohjelmia ja kirjoitti useita kirjoja nuorille. Murkkuseksi -teos löytyy nykyään jopa netistä. Nuorten lisäksi Uma rakasti koiria ja hevosia, ja niitä käsiteltiin myös hänen lukuisissa teoksissaan.

Uma kantoi loppuun asti huolta nuorista, joiden elämästä puuttuu aikuinen. Suomesta on koko 90- ja 2000-luvun puuttunut uusi Uma tai Uuno, joka yhtä määrätietoisesti pyrkisi valistamaan nuoria. Tosin me kaikki 70- ja 80-luvulla nuoruutemme eläneet olemme varmasti jossakin vaiheessa kuulleet Uman oppeja, joten ehkä me 2000-luvun äiteinä, isinä ja opettajina otamme tuon tehtävän hoitaakseemme ainakin omassa lähipiirissä.

Kiitos, Uma, elämäntyöstäsi!

Rakkauden opetussuunnitelma

Katselin torstaina 9.7. YLE1:stä 10 kirjaa rakkaudesta sarjaa. Ohjelman keskustelijat, toimittaja Anna Laine, ohjaaja Dome Karukoski ja kansanedustaja Johanna Sumuvuori käsittelivät Elfriede Jelinekin kirjaa Pianonsoittaja. Se on kertomus 36-vuotiaasta Erika Kohutista, josta piti tulla maailmakuulu pianisti, mutta josta tulikin pianonsoitonopettaja. Erika on ainoa lapsi. Hän asuu yhdessä äitinsä kanssa, hän jakaa äitinsä kanssa kaiken, jopa makuuhuoneen. Äiti vahtii tytärtään ja etenkin tämän siveyttä vainoharhaisen aviomiehen lailla.

Eräs keskustelijoista mainitsi, että ihmissuhdetaitojen tai rakkauskäsitteen opettaminen ei sisälly lainkaan koulun opetussuunnitelmaan. Mitä kukin henkilö rakkaudella ymmärtää, riippuu täysin siitä, millaisen rakkauskäsitteen hän on omaksunut kotona tai kasvuympäristöstään. Todellakin, näinhän se oikeasti on. Lapset näkevät esimerkkejä rakkaudesta kotonaan. Toisille se voi olla vain sanahelinää, joka ei koskaan konkretisoidu. Toisille rakkaus on helliä katseita, silittelyä ja spontaaneja hellyyden osoituksia. Jotkut kokevat rakkauden rajoittavana tekijänä, toisille rakkaus ilmenee nimenomaan turvallisena vapautena.

Anna Laine pohti rakkauden olemusta nykyajassa. Ihmisillä on nykyään kova tarve kontrolloituun elämään, he haluavat hallita mm. kehoaa syömällä ja liikkumalla mahdollisimman kurinalaisesti. Hän ihmettelikin, miksi rakkaus on poikkeus? Miksi ihmiset eivät pyri kontrolloimaan myös rakkautta ja siihen liittyviä asioita. Muiden Karukosken ja Sumuvuoren mukaan rakkaus onkin eräänlainen utopia ja on hyvä, että se myös säilyttää tuon ideaaliluonteensa. Siksi rakkaus tarjoaakin niin oivan pakokeinon arjesta esim. rakkausromaanien ja romanttisten elokuvien muodossa.

Rakkauskäsitys on myös kulttuurisidonnainen asia. Kaikissa kulttuureissa avioliiton solmiminen ei edes perustu rakkauteen. Rakkauden huumassa ei välttämättä tule kysyneeksi, mitä toinen oikeastaan tarkoittaa kun hän sanoo rakastavansa?

Tätä teemaa on nuorten kanssa helppo lähestyä kirjallisuuden ja elokuvien kautta.