sunnuntai 28. syyskuuta 2008

Rikoksia, runoutta ja kiinalaista ruokaa



Rakastan kirjaston uutuushyllyjä! Sieltä löytyy lähes aina todellisia herkkupaloja. Viime aikoina olen kantanut kotiin lähinnä aasialaista tai afrikkalaista kirjallisuutta.

Uusin löytöni on kiinalainen dekkarikirjailija Qiu Xiaolong. Hän on kotoisin Sanghaista, Kiinasta, mutta asuu nykyään St. Louisissa, Yhdysvalloissa. Hänen romaaninsa Punaisen sankarittaren kuolema sai parhaalle esikoisteokselle myönnettävän Anthony-palkinnon vuonna 2001.

Xiaolongin kirjallisiin esikuviin kuuluu ruotsalainen dekkarikirjailija kaksikko Maj Sjöwall ja Per Wahlöö, mikä myös on selvästi havaittavissa hänen romaaneissaan. Xiaolong kuvaa ansiokkaasti länsimaalaiselle lukijalle kiinalaista nyky-yhteiskuntaa ja hän osaa hienosti tuoda esille sen, kuinka lähihistoria vielä edelleen vaikuttaa ihmisten elämään ja yhteiskunnalliseen asemaan. Kirjoja lukiessa raja idän ja lännen välillä häviää, ja se on mielestäni näiden kirjojen tärkein anti.

Kirjojen päähenkilö, rikosylikomisario Chen Cao, on noin kolmekymppinen, naimaton ja korkeasti koulutettu nuori mies. Hän on opiskellut yliopistossa englanninkielistä kirjallisuutta, kirjoittanut runoja ja kääntänyt muutaman dekkarin kiinan kielelle. Chen Cao oli tullut valituksia erikoistapausosaston päälliköksi osittain poliittisin perustein. Hänen alaisuudessaan työskentelee viisi työntekijää, joista läheisin on konstaapeli Yu Guangming, toisen polven poliisi, jonka ylenemiselle ei ole yhtä suotuisia näkymiä kuin esimiehellään. Tästä huolimatta näiden miesten tiimi toimii saumattomasti ja tuloksia syntyy.

Yhteiskunnallisten teemojen lisäksi kirjojen viehätystä lisää Chen Caon runsaasti viljelemät runositaatit ja kiinalaisen ruokakulttuurin kuvaus. Vaikka kirjat ovat yli 500-sivuisia järkäleitä, ne ovat nopeasti luettavissa. Ja vaikka itsekin ahmin kaikki neljä kirjaa peräjälkeen, olisin ollut valmis tarttumaan heti viidenteenkin.

"Tällainen on äärimmäisen harvinaista..."

Viime marraskuussa istuin ysiluokkalaisten edessä keskustelemassa Jokelan ampumatapauksesta. Olimme saaneet sähköpostiimme opetushallituksen ohjeet, kuinka lasten ja nuorten kanssa asiasta oli puhuttava. Ohjeiden mukaan oppilaille tuli korostaa, kuinka äärimmäisen harvinaisia tällaiset ampumajutut olivat täällä Suomessa. Miten sitä tuntuikin niin kornilta sanoa niin...

Tällä kertaa seurasin tilannetta kotoa käsin enkä koko viikolla tavannut oppilaita lainkaan. Kollegalta kuulin, että tällä kertaa opettajat olivat enemmän pois tolaltaan, nuoriso suhtautui asiaan rauhallisemmin. Mutta tämä on vain toisen käden tietoa... Varmasti ahdistus ja pelko oli kaikilla päällimmäisenä tunteena, kun tiedot Kauhajoesta tulivat. Tälläkin kertaa opettajat ovat puhuneet luokkiensa kanssa ja halukkaille järjestetään keskusteluaikoja kuraattorin ja terveydenhoitajan kanssa.

Itse otin tiistaina lapset vastaan koulusta levottomana. Olihan televisiossakin painotettu sitä, kuinka tärkeää lasten kanssa on puhua asiasta. Nuorimmat eivät tienneet asiasta mitään, kerroin heille asiat heidän ikätasoonsa sopivasti etäännyttäen, kuinka tapaus oli sattunut jossain aika kaukana ja kyseessä oli aikuisten koulu. Pojat eivät olleet asiasta kauhean kiinnostuneita vaan menivät nopeasti leikkeihinsä. Vanhin poika ei myöskään ollut kuullut mitään, myös hänelle kerroin faktat ja pyysin katsomaan uutiset. Vaihdoimme muutaman sanan asiasta, mutta muuten ilta sujui normaalisti. Kävin vain nukkumaan mennessä varmistamassa, että kaikki lapset olivat rauhallisella mielellä ja saivat hyvin unen päästä kiinni.

Jokela, Kaukajärven 15-vuotiaan tytönsurma, Kauhajoki. Kauhistuttavia murhenäytelmiä on nyt nähty ja koettu aika tiuhaan. Väistämättä näihin uutisiin turtuu ja omaan arkeen palaaminen nopeutuu. Ampumavälikohtauksesta ei ole kulunut viikkoakaan, mutta uudet uutisaiheet ovat jo sivuuttaneet sen. Toki Kauhajokeen liittyvät uutisaiheet pysyvät myös tapetilla jonkin aikaa, esim. aselakia tiukennetaan nopeutetussa aikataulussa, nuorten mielenterveystyöstä keskustellaan, kehitetään seurantamalleja, joilla vastaavat tapaukset voidaan tunnistaa etukäteen ja estää, mutta etusivut täyttyvät pian USA:n vaalidebattien selostuksilla, lomautuksilla, korkojen nousulla, lähestyvän joulun teemoilla jne.

Ja hyvä niin. Elämä jatkuu kaikesta huolimatta, ja se on kiistaton tosiasia, joka jokaisen paatuneimmankin ihmisvihaajan on otettava huomioon. Maailma ei oikeasti pysähdy, vaikka itse olisitkin valmis pysäyttämään oman maailmasi mahdollisimman traagisella ja näyttävällä tavalla.

Mutta yksilöiden näkökulmasta, monen yhteisön elämän se pysäytti. Läheisen kuolema on niin rankka juttu, että sen aiheuttamasta surusta välttämättä toivu koskaan kokonaan. Näiden henkisten ampuhaavojen parantumiseen kuluu varmasti vuosia, jopa kymmeniä vuosia. Ja niiden arvet ovat ikuisia.

Kaikki yksilön kokema kipu, oli se sitten henkistä tai fyysistä väkivaltaa, haavoittaa syvältä. Jokelan ampuja oli koulukiusattu, Kauhajoen ampuja oli menettänyt sisarensa ja häntäkin oli pidetty hieman outona kaverina. Ihmisvihaajaksi kukaan ei synny, eikä kukaan sellaiseksi lastaan tieten tahtoen myöskään kasvata tai kannusta.

Äitinä ja opettajana minä tunnen olevani osaltani vastuussa siitä, että ne lapset ja nuoret, jotka minun vastuulleni on annettu, saavat osakseen rakastavaa, huolehtivaa, kannustavaa, välittävää ja opastavaa hoivaa. Minun on jaksettava asettaa rajat omien lasten netin käytölle, kurkittava selän takaa, missä sivustoilla he liikkuvat. Minun on myös vain viitsittävä käydä urkkimassa IRC-Galleriassa mistä oppilaani siellä juttelevat ja koulussa kysyttävä kuulumisia, pysähdyttävä kuuntelemaan ja katselemaan, ja yksinkertaisesti vain puututtava, mikäli havaitsen jotain huolestuttavaa.

Äitinä ja opettajana on vain yksinkertaisesti pyrittävä tekemään parhaansa, jotta vielä lähitulevaisuudessa, jonkin vastaavan tragedian satuttua voin hyvällä omalla tunnolla, vilpittömästi vakuuttaa oppilailleni, että tällaiset tapahtumat ovat äärimmäisen harvinaisia.