lauantai 22. maaliskuuta 2008

Virkamittelöt

Taas on se aika vuodesta, kun voi mittauttaa oman ammatillisen arvonsa. Kunnat etsivät taas vakituisia viranhaltijoita ja minäkin laitoin omat paperini vetämään ainakin neljään paikkaan. Kolmeen paikkaan hakuaika umpeutui jo pari viikkoa sitten, mutta eipä ole puhelin pirissyt. Viime vuonna minua ei kutsuttu yhteenkään haastatteluun, vaikka soittelin jopa rehtoreille niin kuin minua oli neuvottu. Tänä vuonna päätin olla soittamatta.

Viime vuonna hakemiini paikkoihin oli tullut 77 hakemusta. En yhtään kadehdi rehtorien urakkaa lukea läpi kaikki nuo paperit ja valita niistä viisi mahdollista kandidaattia haastatteluun. Mukana on varmasti monia niitä, jotka ovat jossakin vaiheessa työskennelleet jo kyseisessä paikassa ja heillä on valtava etulyöntiasema muihin, tuntemattomiin hakijoihin nähden.

Virkaa havittelevan pitäisi siis asennoitua siihen, että nimen tulisi olla tuttu mahdollisimman monessa paikassa. Tämä tarkoittaa sitä, että pitäisi olla valmis tekemään viransijaisuuksia ja pätkätöitä monessa paikassa. Itsekin olen opettanut jos jonkinlaisissa pätkissä vuodesta 1994. Siitä saattaa olla nyt tällä kierroksella jopa hyötyä. Tai sitten ei.

Joka tapauksessa aion pitää vielä ensi viikon kännykän värinähälytyksellä taskussa.

lauantai 15. maaliskuuta 2008

Ope, miksi sää huudat?

Tänä perjantaina tapahtui SE. Tarkka aika oli 8.20. Aamunavaus oli päättynyt ja aloittelimme tuntia. Edellisellä äidinkielen tunnilla maanantaina olimme käyneet kirjastossa lainaamassa sarjakuvia. Olin antanut ohjeet etsiä erityyppisiä sarjakuvia (mangaa, eurooppalaista, amerikkalaista) ja miettimään yhden sarjakuvan, josta tekee lyhyen suullisen esitelmän. Jotkut eivät halunneet lainata kirjastosta mitään, koska heillä oli kotona sarjakuvia.

Pyysin oppilaita ottamaan lainaamansa tai kotoa tuomansa sarjakuvat esille.

Ainoastaan muutamalla pulpetilla oli sarjakuvalehtiä ja -albumeja. Oppilaat pyörittelivät vain päitään ja selittelivät, että he eivät tienneet, että ... tai reppuun ei mahtunut...

Silloin SE tapahtui.

Ensimmäisen kerran urani aikana minä HUUSIN oppilaille!
No, onhan sitä tullut aikaisemminkin korotettua ääntä, mutta kyllä sen vain tietää kun SEN tekee ensimmäisen kerran oikeasti.

Hyvillä mielin voin sanoa, että en päästänyt suustani yhtään alatyylistä sanaa enkä mennyt henkilökohtaisuuksiin vaan yleisellä tasolla arvostelin heidän asennettaan opiskeluun. Pysyin koko ajan oman opettajanpöytäni lähettyvillä, pysyin siis omalla reviirilläni enkä uhannut heitä fyysisesti.

Yksi pojista uskalsi vielä jopa vähän provosoida minua. Hänet minä nujersin tiukalla katseella ja "merkintä kotiin" -uhkauksella.

Luokka oli hipihiljaa.

SITÄ kesti noin 5 minuuttia. SEN jälkeen annoin oppilaille ohjeet. Jaoin itse kirjastosta mukanani tuomat sarjakuvalehdet, annoin taululle ohjeet asioista, joita oppilaiden tulisi tarkastella. Annoin myös sarjakuvaesittelyn ohjeet ja kävin kopioimassa muutamasta sarjakuvapiirtäjästä tietoa niille oppilaille, joilla oli suullinen esitelmä seuraavalla äidinkielen tunnilla. Tunti loppui ja toivottelin kaikille hyvät viikonloput.

Opettajanhuoneessa minun oli pakko puhua SIITÄ. Seuraavilla tunneilla otin muiden ryhmien kanssa puheeksi SEN. Isossa koulussakin sana leviää nopeasti ja muut opettajat ja oppilaat olisivat joka tapauksessa kuulleet SIITÄ. Ja minulla itselläni oli valtava tarve purkaa tuo kokemus. Selittää itselleni ja oppilaille, miksi minun sietokykyni loppui juuri siinä tilanteessa ja huusin oppilaille.

Opettajana minä arvioin oppilaitteni vuorovaikutustaitoja ja olen sanonut heille, että he voivat myös jatkuvasti arvioida minun vastaavia kykyjäni. Joka kerta, kun tiuskaisen vihaisesti heille tai korotan ääntäni, he voivat antaa minulle ala-arvoisen. Eivät opettajatkaan saa käyttäytyä luokassa huonosti!

Mutta MIKSI minä huusin?

Olin jo pitkään ollut väsynyt juuri tuon kyseisen luokan käyttäytymiseen. Vaikka he ovat pohjimmiltaan ihan kivoja poikia ja tyttöjä, ja yleisesti ottaen tulen heidän kanssaan ihan mukavasti toimeen, olen kuitenkin ollut tyytymätön heidän opiskeluasenteeseensa. He ovat kurittomia ja luulevat, että koulussa voi tehdä mitä vain. He eivät näytä arvostavan opetusta eivätkä opettajia. En ole kuvitellutkaan, että seiskaluokkalainen poika innostuisi valtavasti esim. sijamuotojen opettelusta, joten noilla tunneilla olen varautunut pieneen nurinaan. Mutta jos opettajana olen valmistellut jotakin juuri heitä kiinnostavaa ja he viittaavat sillekin kintaallaan, minun mittani täyttyy!

Minä olin äärimmäisen turhautunut.
Minä olin todella vihainen ja
minä olin erittäin pettynyt.

Tämän minä kerroin myös muille oppilailleni. Kerroin, kuinka oikeasti opettajat saattavat valvoa myöhään tai herätä aikaisin valmistellessaan oppitunteja. Keväällä unenpuute yhdessä kevätväsymyksen kanssa saattaa aiheuttaa sen, että opettajan pinna palaa tavallista herkemmin.

Tämän minä kerroin myös niille pojille, jotka myöhemmin päivän aikana tulivat tuomaan laukkujaan siihen luokkaan, jossa lopettelin tuntiani. Poika, joka oli provosoinut minua, halusi kertoa miksi hän oli sanonut minulle vastaan ja me sovimme asian. Hän pyysi omasta aloitteestaan anteeksi ja me löimme kättä päälle.

Dramaattinen päätös viikolle. Mutta juuri näiden pienten draamojen avulla minunkin opettajuuteni kehittyy. Tänä perjantaina opin paljon uutta itsestäni ja kiitos siitä kuuluu myös kaikille oppilailleni. Yhdessä meistä kasvaa parempia ja viisaampia ihmisiä!